Neljäskolmatta luku.
SÄÄSTÄVÄINEN MIES.
Kyytimiehekseni sain nyt taasen niin omituisen miehen, etten malta olla mainitsematta hänestäkin jotakuta sanaa. Hän oli keski-ikäinen ja -kokoinen mies, huonoissa vaate-rievuissa. Kehnon takkikulunsa oli hän köyttänyt jollain hamppuköyden-pätkällä kiinni ja päässä oli hänellä ikikulu karvalakki-reuhka tahi oli se ainakin kerran ollut semmoinen. Hänellä oli tuiki hyvä hevonen, melkeinpä syöttiläs, mutta ajokalut olivat hänellä mitä kurjimmat olla saattaa. Kärryt kyllä vielä olivat välttävät, mutta suitsi-ohjakset ja varret olivat solmieltu vaimoväen vanhojen ja kuluneiden hameiden palteista. Silat olivat raketut paikoin väännetyistä vitsoista ja toisin paikoin näkyi niissä ikivanhoja nahkoja, joissa lienevät kaikki rajasatulan tekijät taitoansa koettaneet, sillä niissä oli senkin seitsemän nappulaa ja sidelmää.
Miehen oma asema ja ajoneuvot olivat hevoseen verraten semmoisessa ristiriidassa keskenään, etten tiennyt mitä ajatella. Mikä vielä oli mielestäni kumminta, oli se, kun hän vakavana ja vähääkään hätäilemättä tyyneesti ohjasi vireän ja voivan hevosensa noilla kehnoilla ohjaksilla mihin ikänä tahtoi. Kun en parhaalla tahdollanikaan saanut mitään selvää tuosta ilmiöstä, pyrin keskusteluun hänen kanssaan.
»Oletteko», alotin, »hevosen omistaja vai renki?»
»Omistaja olen», vastasi hän lyhyesti.
»Onko teillä talo, vai oletteko jostain torpasta?»
»Talontapainen minulla on.»
»Teillä on hyvä hevonen.»
»Onhan tuo; mitenkäpä sitä huonolla hevosella työhön kykenee.»