»Sen kyllä näen», vastasin, »että olette talon kellon kimpussa, mutta eipä kaikki kellot tarvitse korjaamista ja kaikissa taloissa ei ole kelloa olemassakaan, siis kellojen tähden ei teitä tarvita joka talossa, niinkuin väitätte.»
»Muut tekevät mitä osaavat, mutta minä mitä tahdon.»
»Mitä te muuta teette?»
»Pitääkö minun jokaiselle tekoni selittää?»
»Kuinkas muutoin? Älkäähän nyt toki ylpistykö.»
»Jos niin tarkoin tahdotte tietää, niin minä parannan kelloja ja teen uudestakin kun tarvitaan. Minä olen 'puuppinnari', muurari, suutari, nikkari, seppä, kaidetten tekijä, harja- ja kampamestari — ja, ja — maalari, enpä ollut sitä muistaakaan; sanalla sanoen: minä teen mitä milloinkin tarvitaan», luetteli mies ja saatuansa luettelonsa valmiiksi, katsoi kysyvästi ja nuhtelevaisesti minua silmiin.
Hän oli ottanut heilarin pois ja piteli taulusta irroitettua, purkamatonta sisustaa kädessänsä, jota hän käänteli, tirkisteli ja tarkasteli joka puolelta. Yht'äkkiä rupesi hän peukalonsa kynnellä painamaan rullarattaasta ja seuraus oli se, että hakkuri rupesi mennä räplättämään.
»Tuon se nyt teki, kun ei muuta tiennyt», sanoi mestari ja katsoi jokaista silmiin. Sillä tepposella tahtoi hän kaikille näyttää, mimmoinen mestari hän todellakin oli, joka löysi kellosta semmoiset taikapaikat, joiden kautta täytyi kaikki kellon juonet tulla ilmi ja ehdottomasti totella häntä. Laarilakin tuli likelle, katsomaan tuota ihmeellistä, tottelevaista kelloa, mutta ennenkuin hän tohti sitä oikein tarkoin katsoa, pani hän molemmat kätensä selkänsä taa, ikäänkuin peläten, että saattaisi tulla jollain tavalla kiusaksi tuolle ihmeelliselle, mutta rantulle ajanjakajalle ja viisaalle kellomestarille. Mestari havaittuaan Laarilan hartaan halun ojensi hyväntahtoisesti kellon likemmäksi, painaen vielä lujemmasti rullaratasta, jonka vuoksi se rupesi yhä kiivaammasti räplättämään. Melkein pyhästä pelosta vapisten koetti Laarila köyristyä, katsoaksensa oikein likeltä tuota hengettömän koneen liikettä, jonka mestari oli sille antanut. »Kah! — Voi herranen aika, mitenkä se panee», sanoi Laarila kummastuksissaan, ja vetäytyi sitten pois niin hitaasti ja varovasti kuin hänen olisi, valkea kädessä, ollut poistuminen jostain kruutimiinauksesta.
Mestari hajoitti nyt kellon yksiksi kipeneiksi ja nytkös hänelle puuhaa siitä tuli. Hän viilaeli ja jyrösteli milloin mitäkin kappaletta, puhalteli ja hankaili välisti niitä liitupalasella, ikäänkuin poistaaksensa niistä kaiken vastahakoisuuden, katseli tavasta niiden lävitse päivää vasten, takoa kilkutteli ja kalkutteli yhtä ja toista kappaletta; väliin taas kieritteli ja kairitteli jollain purantapaisella napojen reikiä.
»Oliko tuo kellonne käymätönnä?» kysyin Laarilalta.