»Sitäkin tarvitaan kirjojen sitomisessa», selitti hän nähtävästi vähän lauhtuneempana.
»Eipäs konstiakaan! Eipä mestarit sitten mitään maksaisikaan, kun heidän aineitansa joka paikasta saisi ja jos jokainen heidän oppinsa tietäisi», sanoi Laarila, joka aralla ihmettelemisellä oli ulompaa katsellut mestarinsa ihmeellistä taitoa kellon parantamisessa, ja samassa kuunnellut meidän keskusteluamme.
»Te olette ymmärtäväinen mies ja te ymmärrätte asioita, mutta tuo vieras on epäilijä», sanoi mestari, osoittaen minua sormellansa.
»Kyllä Laarila on niin oppinut mies, ettei hänellä ole vertaa, ja hänellä on erinomainen kyky tuntea asioita; paha vaan, että hänen oppiansa ja kykyänsä niin vähän tunnetaan», säesti Laarilan vaimo.
»Tuota — — —», sanoi Laarila ja erinomainen tyytyväisyyden hymy levisi hänen kasvoillensa.
»Mistä te voitte päättää, että minä epäilen teistä?» kysyin mestarilta.
»Ymmärsinhän minä mitä sillä tarkoititte, kun kyselitte, oliko kello käymätönnä, ettekä ymmärrä, että lyönnin epävakaisuuteen on paljon syvemmät ja suuremmat syyt kuin ikään käymiseen onkaan», sanoi mestari vieläkin vähän loukkaantuneena.
Emäntä antoi nyt minulle merkin, että tulisin perillä olevaan pieneen kamariin. Minä tottelin kutsua ja menin sinne, Laarila tuli myös. Siellä toi emäntä meille kahvia.
»Suvaitsetteko ottaa?» sanoi hän. »Me emme pidä vielä nytkään väkevästä kahvista, se on niin vaarallista terveydelle.»
»Kyllä se niin on, rakas Mari — tuota», myönsi Laarila.