Tietysti minä olin syntynyt ja kasvanut hyvän aikaa, ennenkun ulkomaailmasta huomasin mitään. Syntymisessäni ei liene mitään erinomaista ollut, koska ei siitä ole minulle mitään kerrottu, se vaan, että olin kovasti parkunut. Vanhempani olivat tahtoneet, että heidän esikoisestaan tehtäisiin Sephanias, mutta enoni, joka oli isäkummina, oli sanonut: »Sakeuksena tämä täältä palaa», ja niin olen nyt Sakeus. — Ensimmäinen havaintoni oli semmoinen, että viheriäisellä kedolla käveli edelläni pikkunen, sangen vääräsäärinen poika. Hänellä oli yllä tummanvärinen santelitakki, mutta ei mitään housuja. Siinä asussa kävellä veivasi hän edelläni, vetäen perässänsä rukiin-olkea, tähkäpuoli jäljessä. Sitä tehdessään hän ehtimiseen äänteli: »kut, kut, kut», joista joka toinen »kut» oli koroton. Minä koetin mennä perässä minkä voin, ja tavottelin tähkää kiinni. Tuo oli minusta niin hauskaa, että nauroin niin paljon kuin voin.
Huomioni oli silloin vielä niin pieni, etten tuona ensimmäisenä havaintoni hetkenä arvannut pitää missään arvossa sitä kaunista nurmikenttää, jossa kävelimme, enkä sitä mahtavaa virtaa, joka aivan lähitsemme luikerrellen juoksi avarien ja lainehtivien viljavainioiden halki, muhkeain talojen ohitse.
Muistavammaksi tultuani kyselin vanhemmiltani, missä ijässä silloin olin, ja sain heiltä tietää, että olin kohta täyttänyt kolmannen ikävuoteni. Tuo santelitakkinen leikkitoverini oli jo viidennellä, mutta hän, raukka, oli kovin kivuloinen, ja siitä hänellä nuot väärät sääret ja pienikasvuisuus.
Mauno — se oli pojan nimi — tuli sittemmin pitkäksi aikaa kumppanikseni. Hän oli rikkaan talon ainoa poika, minä taas ensimmäinen köyhien vanhempieni kuudesta lapsesta. Isälläni ei ollut mitään muuta elinkeinoa kuin kättensä työ tavallisessa talonpojan maatyössä. Mutta mitäpä silloin vielä ymmärsimme mikä väli on köyhyydellä ja rikkaudella. Vanhempani asuivat niillä piirteillä kauvan aikaa ja sekin edisti laillaan yhdessäoloamme.
Molemmat vaurastuimme samassa suhteessa ruumiin kuin iänkin puolesta. Kun olimme sen verran kummassakin edistyneet, että kykenimme mäenlaskuun, oltiin siellä ahkerasti, ja se näkyi Maunon huonolle terveydelle tekevän hyvää. Avaran ja tiheän kylän läpi juoksevan joen törmissä ei ollut niin jyrkkää, korkeaa ja juonikasta kohtaa, josta emme laskeneet toisella suksella, niin oppineiksi olimme tulleet pitkällisen harjoituksen kautta. Äitini torui usein minua, kun kulutin vaatteitani, mutta kun Mauno tahtoi minua kumppanikseen, unehtuivat useinkin äidin torat ja mäkeen sitä vaan mentiin. Pappilan törmä oli kaikista laskupaikoista korkein ja paras, varsinkin kun alotettiin jokitörmällä olevalta kellarin katolta. Mutta pappilan herrasväki ei suvainnut siitä laskea, sillä siihen kokousi silloin paljon kylän poikaviikareita. Vaikka tiesimme aivan hyvin, etteivät pappilaiset salli siitä laskettavan, otimme kuitenkin siitä välisti oikein aika huiluja, ikäänkuin varastamalla.
Eräänä iltana menin Maunon kanssa pappilan väentupaan. Siellä oli paljon ihmisiä, jotka iloisesti jutellen tekivät käsitöitä. Mitään pahaa aavistamatta, yhdyimme me joukkoon. Yht'äkkiä tarttui takaapäin vahva miehen käsi tukkaani. Samassa kohosin minä maasta ylös ja menin sitä kyytiä ulos: portaille päästyä tipautettiin minut porrasten päähän. Siinä kun töllistin portaille, oli vastassani pappilan isäntärenki, joka sanoi kolkolla äänellä: »menepäs vasta mäkeen!» — Se oli rangaistus kellarin katolta laskemisesta. Mauno paheksui tuota tekoa niin, että hän rupesi täyttä kurkkua itkemään, vaikkei hänelle mitään pahaa tehty. Me lähdimme kotiin ja minä koin lohduttaa Maunoa, mutta hän ei voinut tyyntyä kaukaan aikaan, niin syvästi loukkasi se hänen kunniantuntoansa.
Vaikka asiat olivat niin, menimme kuitenkin muutaman viikon kuluttua jälleen koettamaan. Ollen hidaskulkuisempi, jäi Mauno mäen alle odottamaan, ja minä menin onneani koettelemaan. Juuri kun minä pääsin kellarin harjalle toisen sukseni kanssa, ilmestyi portille eräs herra, joka näytti minulle jotain puhuvan. Minä en joutanut pitkin kuuntelemaan, vaan lähätin itseni alas ja menin mäkeä niin että korvissani vinkui, sillä minä pelkäsin saavani pahemmin tukkaani kuin viimeksi. Olimme jo vastakkaisella jokitörmällä täydessä paon touhussa, kun herran luo ilmestyi eräs pappilan piioista ja huusi: »Älä mene, Sakeus, tule vielä laskemaan! Herra haluaa katsoa kuinka sinä lasket.» Kun minä kuulin, että nyt on hyvä lupa, palasin heti takaisin kellarin katolle; herra ja piika tulivat lähelleni. »Laskekaa nyt mäkeä, herra sanoo olevan hauskan sitä katsella», kehotti piika.
Nyt aloimme laskea hujautella, mutta Mauno ei pysynyt pystyssä niin hyvin kuin minä. Tovin aikaa laskettuamme, käski piika minun tulemaan herran luo. Tämä pisti kätensä taskuun, otti sieltä kourallisen vaskirahoja ja antoi ne minulle. Piika selitti rahat annettavan minulle sen vuoksi, kun minä olen niin uljas mäkeä laskemaan. Minä kiitin. Sitten kysyin piialta: »onko tuo herra mykkä?» »Ei ole, mutta hän ei osaa puhua suomea.» »No, onpa kumma, kuin ei hän osaa, ja minäkin osaan», arvelin minä. Herra ja piika vaihtoivat muutamia outoja sanoja keskenänsä, jonka tehtyä herran suu vetäysi nauruun; kaiketi piika tulkitsi hänelle minun arveluni kieliseikassa.
Kun Mauno näki minulle annettavan niin paljon rahaa, purskahti hän taas täyttä kurkkua itkemään. Herra tarjosi hänellekin vaskirahoja, tyydyttääksensä häntä, mutta Mauno ei ottanut niitä vastaan. Koetettiin tyynnyttää häntä ja herra koki piian kautta selittää, ettei hänelle ole mitään vääryyttä tapahtunut. Kun oli vähän tyyntynyt, sanoi Mauno itkunsa seasta:
»En minä sitä itke, kun en mitään saanut, vaan sitä, kun Sakeus sai niin paljon lantteja ja kun häntä ei tukasta revitty, vaikka laskimme kellarin katolta mäkeä.»