Piika tulkitsi Maunon sanat ja herra taputti häntä päähän ja puristaen kaiken suomenkielensä sanoi: »paljo hyve poike, paljo hyve poike».
»Saammeko vastakin, Mauno ja minä, laskea mäkeä kellarin katolta?» pyytelin minä.
»Saatte, kun ette vaan kokoa kovin paljoa kylän poikasia ympärillenne», selitettiin meille.
»Eikö minua enää viedä tukasta kohona?» kysyin vielä, sillä tahdoin turvata vielä tukkanikin.
»Ei ole siitä enää pelkoa, kun vaan kiltisti laskette mäkeä», vakuutettiin jälleen.
Nyt lähdimme kiitellen pois, ottaen vielä mennessämme kelpo huilun. Hei! Mieli oli nyt niin hyvänä: rahaa oli taskussa ja etuoikeus kellarin katolta laskemiseen.
Välillä tarjosin kourakaupalla puolia rahoistani Maunolle, mutta hän ei ottanut niistä äyriäkään, sanoihan vaan: »sinä ne paremmin tarvitset ja sinunhan ne ovat ansaitsemasikin».
Silloin olin rikkaimmallani mitä elämässäni koskaan olen ollut. Ei mitään velkaa, ei mitään menoja, enkä ollut vielä joutunut kavalain maailman veijarien käsiin.
Eihän muuta. Minä menin suoraa päätä rahoineni äidin luo. »Katsokaapa, äiti! Onpa mäenlaskustakin jotain hyvää, sillä nämät rahat olen sillä ansainnut», sanoin riemastuksissani, ojentaen rahat äidille.
»Todellako?» kysyi äiti hämillään.