Rekikauppiaana olonsa ajoilta asti oli Kivisen Heikkiin kiintynyt ankara kaupan halu, ja sitä harjoitti hän yhdellä tai toisella tavalla. Erittäinkin harjoitti hän hevoskauppaa ja hänellä oli aina parhaat hevoset paikkakunnassa. Hän möi, vaihtoi ja osti hevosia, ja nuot kaupat tehtiin aina niiden kanssa, jotka olivat tulleet hänen vierasvaraisuuttaan tunnustelemaan. Myödessä ei tullut koskaan raha kysymykseen, vaan tehtiin kaupan synnyttyä velkakirja. Sillä tavalla tuli paljon ihmisiä hänelle velkaan. Ihmiset kuiskivat, että Heikki juotti vieraat juovuksiin ennenkuin ruvettiin kaupantekoon.
Tämä mies oli saanut kokonaan valtaansa Palkolan Hannon. Hänen luonaan vietti hän monta iltaa, monta päivää ja monta yötäkin. Sillä ajalla ennätti hän ostaa Kiviseltä monta muka mainiota hevosta. Näihin hän kuitenkin pian kyllästyi ja möi ne sitten puolesta hinnasta, ostaakseen taas Kiviseltä uuden ja paremman. Tämän johdosta kuiskivat ihmiset: »Mitenkähän siinä käypi?»
Niinkuin sanottu, oli Hanno erinomaisen ystävällinen ja verrallinen minua kohtaan, eikä viiden vuoden erotuskaan ijässä näyttänyt tekevän mitään haittaa. — Minulla oli pieni, hyvin sievä luotipyssy; sitä teki Hannon mieli ja hän pyysi sitä ostaa; minä tietysti suostuin ja hän maksoi siitä hyvän hinnan. Minusta oli oikein kumma, kun hän sen maksoi, sillä aivan helpostihan hän olisi voinut antaa minua selkään maksun sijasta, niinkuin usein ennen oli käynyt, kun olin antanut jotain velaksi ja mennyt sitten maksua tahtomaan. Usein kutsui hän minut kotiinsakin, ja minun piti välistä laulaa hänen kamarissaan; hän näytti hyvin ihailevan sitä. Jos minä joskus satuin sorron alle, piti hän aina minun puoltani ja hälväsi sekä karkoitti sortajat.
Hänkin oli näkevinään minussa jonkunlaisen miehen alun ja tuota luuloaan ei hän huolinut yhtään peitellä, vaan antoi sen hölönään tiedokseni jokaisessa sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa. Vaikka tuo Hannon julisteleminen tuntuikin puoliksi vastenmieliseltä ja peruksettomalta, kohotti se kumminkin itsearvoni tuntoa. Sanalla sanoen: minä miellyin Hannoon. Mutta minä en osannut silloin vielä aavistaa, mitä kaikkea tuli hänen elämässään tapahtumaan.
Tuo kauppamies, jolta olin käynyt Tipakka-Matille rommia lääkkeeksi noutamassa, oli ostanut itselleen vankan talon, jossa hän asui nuoren ja kauniin vaimonsa kanssa. Hänet oli tehty kihlakunnan lautamieheksi ja se kohotti hänen mielestään sangen paljon hänen arvoansa. Sen johdosta hankki hän merenruokoisen sauvan, jota hän rupesi alituisesti käyttämään. Hän kuuli hyvin mielellänsä kutsuttavan itseänsä herrastuomariksi ja kun tuo mieliteko tuli kerran tunnetuksi, ei häneltä tuota arvonimeä kiellettykään, vaan kaikki järkiään kutsuivat häntä siksi. Ja koska hänelle ei tässä kertomuksessa ole ennen tullut annetuksi vakinaista nimeä, niin minäkin kutsun häntä tästäpuoleen herrastuomariksi.
Niinkuin jo ennen olen maininnut, olin vaan kaksi vuotta Maunon kotona palveluksessa. Ahkeruuteni, nöyryyteni ja rehellisyyteni kautta olin tullut siihen maineeseen, että muutkin jo halusivat minua luoksensa. Herrastuomari tuli ja tarjosi minulle isomman palkan kuin mitä Maunon kotoa olisi annettu. Isäntäni kehoitti minua suostumaan tarjoukseen semminkin kun hän ei minun palvelustani enään tarvinnut. Minä otin pestin ja nyt olin herrastuomarin renki. Maunon tähden tuntui tuo muutos raskaalta, mutta kun herrastuomarin talo ei ollut kaukana hänen kodistaan, tasaantui surumme sillä, että lupasimme toistemme luona käydä joutohetkinä.
Kun tuli muuton aika, menin minä herrastuomarille. Siellä aukeni eteeni uusia näköaloja. Komeat, kookkaat ja komeilla huonekaluilla varustetut, siistiksi laitetut huoneet hurmasivat heti silmäni. Minut otettiin hyvin ystävällisesti vastaan; erittäinkin nuori emäntä oli kohtelias ja iloinen. En kuitenkaan ollut vielä monta vuorokautta ollut talossa, ennenkuin huomasin emännän ehtimiseen itkeskelevän. Minä koetin mielessäni etsiä syytä tuohon suruun, mutta turhaan, sillä tässähän ihminen näytti olevan onnen piirittämänä. Hän koki minkä voi salata apeaa mieltänsä, mutta minä näin sen kuitenkin, sillä vieraan silmä on tarkka.
Hän oli erinomaisen hyvä minulle ja hän piti minusta semmoista huolta, kuin olisin ollut hänen oma lapsensa.
Olen unhottanut ennen mainita, että olin pienestä poikasesta pitäin hyvä lukemaan; kirjoittaa tohlata osasin myös. Minä en pyhinäkään mennyt koskaan kylään muualle kuin joskus Maunon luo, sillä minulla oli harras halu jatkaa opintojani. Hankin siis kirjoitusneuvot ja harjoitin lomahetkinä kirjoitustani, vieläpä opettelin ominpäini ruotsalaisen oppikirjan avulla luvunlaskuakin.
Tuo nuori herrastuomarin emäntä luuletteli entisen ennustuksensa minussa jo suuressa määrässä toteentuneen. Hän piti minun kirjoitus- ja luvunlaskukokeitani erinomaisen suuressa arvossa, jonka vertaisia tuskin muualla maailmassa löytyisikään. Kun minä numeroilla laskea sorkkasin, kuinka vanhoja vanhimmat vuosiluvut olivat ja kuinka monta ohranjyvää pääksytysten menee virstaan, piti hän tuota viisautta maailman suurimpana ihmeenä, vaikka minä en voinut ensinkään vastata taitoni tarkkuudesta. Poissa ollessani kaivoi hän käsiinsä kaikki minun töhräykseni, ja näytteli niitä ihmisille. Hän vertaili kokeitani painettuihin kirjoihin ja kas kummaa! hän oli huomaavinaan ne muka lausettenkin puolesta aivan samanlaisiksi ja kirjaimetkin olivat muka ihan paikoillaan. Erään kerran löysi hän painetusta kirjasta lauseen katkelman perästä monta pistettä peräkanaa ja paikalla meni hän katsomaan, oliko minun mestarityössäni semmoisia, ja kun niitä ei löytynyt, meni hän oikein pahoille mielin ja sanoi: »Semmoisia sinun pitäisi myös tehdä.»