Ollessaan noissa minun tieteilemis-aarteissani käsinä, oli emäntä aina iloinen kuin lapsi; näyttipä siltä kuin ei hän olisi surun pisaraakaan maistanut koko elämässään. Mutta kun hän tuli omaan elämäänsä, olivat hänen silmänsä aina vetiset ja punaiset itkusta, ja minun kävi sydämestäni sääliksi noin kauniin ja hyvän ihmisen sisällinen suru.
»Mikä teitä, hyvä emäntä, vaivaa, kun te aina olette noin surullinen?» rohkenin häneltä eräänä kertana kahden kesken kysyä.
»Ketä, minuako? Eihän minua mikään vaivaa», sanoi emäntä säikähtäen.
»Mutta teidän silmänne ovat melkein aina itkusta punaiset», rohkenin minä väittää.
»Mistä sen tiedät?» sanoi hän vähän levollisempana.
»Näenhän sen omilla silmilläni», vakuutin hänelle.
»Sinun terävä silmäsi tunkeentuu joka paikkaan. Minä en ole onnellinen. — Minulla ei ole sydäntä — olen kuollut. Voi Sakeus! Sinä olet vielä puoliksi lapsi, etkä tiedä turhuuden viettelyksistä. Jospa minäkin saisin sen takaisin, mutta voi! kaikki on nyt jo mennyttä», sanoi emäntä värisevin äänin ja, peittäen käsillään silmänsä, purskahti hän valtavaan itkuun.
Minä en saattanut olla huoneessa, vaan hiivin hiljaa pois. Kummallisia mietteitä virisi päähäni. Koetin etsiä syytä emännän surumielisyyteen, mutta turhaan. »Minä en ole onnellinen — minulla ei ole sydäntä — olen kuollut», pyörivät sekaisin mielessäni, ikäänkuin niiden olisi ollut velvollisuus antaa minulle ilmi emännän surun syyt, ja ne olisivatkin voineet sen tehdä, mutta minä olin liian nuori, voidakseni niitä ymmärtää.
Jäljestä päin huomasin, ettei emäntä koskaan, ei vahingoissakaan, puhutellessaan herrastuomaria, sanonut häntä sinuksi, ei teiksi, eikä miksikään. Hänen puhuttelunsa oli tämmöistä: »tulee nyt syömään, menee siitä maata — kysyy Sakeukselta — tuo tulee kotiin — panee hänen siihen», y.m.s.
Minä en tiennyt, huomasiko tuo vähänäköinen ja kopaantunut herrastuomari nuoren ja kauniin emäntänsä itkuja, mutta onnelliselta ei näyttänyt hänkään. Hän ei ollut tottunut minkäänlaiseen työntekoon, ja vaikka hän oli nyt maan omistajana, ei hän kaivannutkaan minkäänlaista työntekoa, istui vaan päiväkaudet komeassa kamarissaan synkän ja alakuloisen näköisenä. Hän ei puhunut monta sanaa päivässä, istui vaan ja räpötteli silmiänsä; vieraatkaan eivät saaneet häntä monasti elpymään. Ainoana huvituksena hänellä oli viulu, jota hän oli vähän oppinut kitkuttelemaan. Sen hän otti tavasta laatikostaan ja sanaa lausumatta romuutti hän joka ikisen pelikappaleen ja jokaisen niiden osankin, mitä hän vaan oli oppinut; ja tuota tehdessään ei häntä häirinnyt mikään ulkonainen vaikutus, ei syrjästä puhuttelemiset eikä muut; herrastuomari pelasi vaan loppuun kaikki. Kun ne olivat loppuneet, pani hän viulunsa pois ja vaipui entiseen vaiteliaaseen elämäänsä.