Jonkun pitkän ajan perästä rupesi minulle vähitellen selkenemään syy emännän surumielisyyteen. Hän ei rakastanut aviomiestään; hän ei voinut. Nuori, kokematon sydämensä ei ollut tuntenut vielä todellista rakkautta, silloin tuli hänen mielestään otollinen tarjous — rikas tarjous; hän suostui tuohon tarjoukseen paremmin tavan kuin sydämensä vaatimuksesta, ja niin tuli tuo pyhä liitto tehdyksi ikäänkuin joku edullinen aineellinen kauppa. Nyt oli hän varmistunut, varttunut ja kehkeentynyt ja nyt hän käsitti, ettei hän voinutkaan rakastaa sitä miestä, jonka kanssa hän oli yhdistänyt elämänsä kohtalon; siinä syy, minkä vuoksi hän myötäänsä itki, minkätähden ei hän ollut onnellinen, minkä vuoksi ei hänellä ollut sydäntä ja miksikä hän oli kuollut. Niin, kenties oli tuo löyhästi, päällisinpuolin harkittu liitto saattanut onnettomiksi molemmat — kenties! — —
Kaupanpitoa harjoitettiin vieläkin, mutta herrastuomari ei näyttänyt pitävän siitä mitään lukua, eikäpä juuri paljon emäntäkään; kuitenkin kitkutettiin sitä — vanhan tottumuksen vuoksi.
Kaksi vuotta olin minä herrastuomarilla renkinä. Mutta ennenkuin se aika oli loppuun kulunut, oli talossa tapahtunut kummia muutoksia. Nuori emäntä ei itkenyt enään ja herrastuomarilla oli vakinainen työ: hän pelasi häissä, kuuliaisissa ja tavallisissa tansseissa ja sitä hän tehdä kitkutteli pyhä- ja arkipäivät, kun vaan joku häntä vähäkin vaati. Ei hän paljon palkkaa tahtonut ja välistä sai hän ylimielisiltä kuulla pilkkaakin huonon soittamisensa vuoksi, mutta vähän huoli herrastuomari siitä, kunhan vaan sai soittaa. Hänen kunniakseen täytyy mainita, ettei hän koskaan maistanut mitään väkeviä juomia.
Emäntä päinvastoin joi nyt kuin mies, löi korttia niinkuin poika, kulki tansseissa niinkuin tyttö ja tappeli tarvittaessa niinkuin sankari — niin: hänellä ei ollut sydäntä, naisellinen siveys oli hänessä todellakin — kuollut ja tuon kuoleman kalveessa oli herrastuomarikin hakenut työtä huvikseen — soittamista.
Minua pyydettiin kolmannelle vuodelle palvelukseen, mutta kun elämä oli tuollaiseksi käynyt, en ottanut enään siinä ollakseni.
Nyt pääsin erääseen herrastaloon rengiksi. Tuommoiset korotukset ja ne muutamat imartelemiset, joita olin kuullut, kohottivat sokean turhamielisyyteni niin korkealle, että todellakin luulin olevani jo oikein aika mies. En ollut vielä kovin monta vuorokautta ollut uudessa paikassani, kun taloon sattui tulemaan eräs paljon kokenut ja kulkenut merimies. Hän rupesi väentuvassa iltasella puhumaan matkoistansa ja nähdyistä ihmeistään; väki kuunteli häntä ihmetellen. Minä en tahtonut olla huonompi häntä ja rupesin väittämään, että Tukholmaan pääsee jalkaisin muualtakin kuin Pohjanperän kautta. Merimies intti kovasti väitöstäni vastaan, mutta minä en antanut perään. Viimein toi hän puolustukseksensa kysymyksen:
»No mitenkäs tästä merestä sitten laivat pääsisivät ulkomerille, jos muualta kuin Pohjanperän kautta päästäisiin jalkaisin Tukholmaan?»
Minä jouduin tuon kysymyksen kuultuani jotenkin hämille, mutta selvenin pian ja vastasin arvelematta: »Ettekö sitä tiedä?! Siltahan siinä on, joka nostetaan pois, kun laiva tulee.»
Kun merimies huomasi yleisen mielipiteen olevan minun puolellani, lähti hän jotenkin kummastelevan näköisenä pois, mutta hänen lähdettyään sanoin minä: »Tuon verran ne merimiehet tietävät!»
Ei ollut kauvankaan tuosta tapauksesta kulunut, kun minut laitettiin talon neitiä viemään likimmäiseen kaupunkiin. Se oli minulle iloinen asia, sillä en ollut ennen nähnyt kaupunkia, niin paljon kuin olinkin niistä kuullut puhuttavan. Enpä voinut nukkua sitä päivää vasten yöllä. Kun päivä tuli ja kaikki oli valmiina, lähdimme matkaan. Välillä oli eräs oikotie, jonka piti oikaista matkaamme kokonaista kaksi peninkulmaa. Ensimmäisenä päivänä pääsimme tuon oikotien päähän ja olimme juuri valtamaantielle tullessamme eräässä talossa yötä. Aamulla lähdimme taas matkaan, mutta valtamaantielle päästyämme, lähdin minä ajamaan päinvastaiseen suuntaan, sillä minä olin mielikuvituksissani luulotellut kaupungin olevan sillä suunnalla. Niin ajaa hölköteltiin ensimmäinen kestikievarin väli ja toista alotettiin. Kun olimme jo likellä toista kestikievaria, jonka nimen minä kuulosta tunsin, rupesin kummastelemaan: miksi virstan tolpat ovat päinvastaisella puolen tietä. Silloin rengahtivat silmäni selälleen; huomasin, että ajamme poispäin kaupungista.