Vaikka kyydittäväni neiti oli aika-ihminen, useat kerrat ennen kaupungissa käynyt ja vielä päälliseksi sivistyneessä perheessä kasvatettu, ei hänkään ollut minua etevämpi maantieteessä, sillä hän istui vaan sanaakaan virkkamatta, hyvässä turvassa reenperässä, mutta kun onnettomuus tuli ilmi, oli hän valmis minua siitä syyttämään.
Eihän meillä ollut muuta neuvoa kuin kääntää takaisin ja syöttää hevostamme lähimmäisessä talossa. Sen tehtyä lähdettiin taas ajamaan ja ennenkun olimme jälleen niillä paikoilla, joista olimme aamulla lähteneet, oli jo pilkkosen pimeä; täytyi siis ruveta yöksi, mutta emme kuitenkaan häpeän vuoksi ruvenneet samaan taloon, jossa viimeksi olimme.
Minun kunnialleni kävi kovin tuommoinen erehdys. Häpeän vuoksi en ollut vastaantulijoiltakaan kysynyt, menemmekö kaupunkiin vai mihinkä, mutta vaan: onko pitkältä kestikievariin. Mutta nyt oli minulla vasta oikein suuri huoli, miten tuon harmillisen asian saisin yöpaikassa salatuksi, siinä hädässäni pyysin neitiäkin, ettei hän virkkaisi koko asiasta mitään ja hän lupasi olla vaiti.
Neiti meni ensinnä huoneeseen ja kun sain hevosen riisutuksi ja ruokaa sille eteen, menin minä perästä. Heti huoneeseen tultuani musteni maailma silmissäni, sillä tuo merimies-pahus istui takkavalkean valossa käsitöitään tekevän väen keskellä, kertoelemassa halullisille kuulijoille ihmeellisistä matkoistaan.
Minä koin kyyräytä pimeään nurkkaan, ettei vaan olisi huomattu, ja toivoin sydämestäni tuon ikävän asian pysyvän salassa. Mutta kyydittäväni neiti ei saanut mielestänsä vieroitetuksi sitä harmillista matkatappiota, jonka väärään ajamisellamme olimme saaneet.
»Jopa se oli harmillinen seikka», alotteli hän, mutta minusta tuntui kuin kylmä vesi-ämpäri olisi kaadettu niskaani.
»Mikä oli harmittava seikka?» häyhähti heti koko väkijoukko kysymään.
Neiti ei tosin alkupäästä tehnyt asiasta kiireesti selvää, mutta ennen pitkää oli hän kumminkin selittänyt sen alusta loppuun asti.
»Hoh-hoh! Siitäpä pojasta tulee pian maanmittari, kun hän on niin hyvä osaamaan», sanoi joku joukosta ja kaikki muut rehahtivat nauramaan. Usea heistä otti pärevalkean käteensä, joiden valossa kaikki kääreentyivät minua katsomaan, niiden muassa merimieskin.
»Hah, hah, hah! Tämähän on juuri se sama viisas, joka tuonnoisella viikolla intti minulle vasten silmiä, että muunkin kuin Pohjanperän kautta pääsee jalkaisin Tukholmaan! Olipa hyvä kun ma tapasin vielä kerran maisterin, ennenkun menen kaupungissa olevaan kotiini», sanoi merimies ja kaikki purskahtivat taasenkin nauramaan.