Minua ei naurattanut yhtään: oli niinkuin olisi taivas pudonnut päälleni. En voinut syödä sinä iltana enkä nukkua seuraavana yönä, ja tuntui kuin olisin maan alle vajonnut; ei ikänä minun omarakkauteni ole saanut semmoista kolausta, mutta mihinkäpä meni, siinä täytyi olla.
Kun tuosta pulasta pääsimme, teimme kaupunkimatkamme mitään muuta erinomaista tapahtumatta, mutta ennen kotiin tuloamme pyysin vieläkin neitiä, ettei hän herran tähden kertoisi kotona tuota kolttosta; hän lupasi sen nytkin, mutta vuorokauden kuluttua oli se jo tietona ja nauruna ympäri kylää ja minä kadotin toisen puolen saadusta arvostani.
Tuo kolttonen pani minut moneksi aikaa alle päin, pahoille mielin, ja yötä päivää mietin, miten päästä vähänkään viisaammaksi. Olisin sydämen halulla lukenut opettavaisia ja hyödyllisiä kirjoja, mutta mitäpä siitä kaipiosta oli hyötyä, sillä minkäänlaista kirjallisuutta ei ollut.
Eräällä arvokkaalla meidän kylän isännällä oli Euroopan kartta, jonka sanottiin puitteissa riippuvan hänen kamarinsa seinällä. Tuosta ihmeestä olin kauvan jo kuullut puhuttavan, ja monen onnellisen, joka sen oli saanut nähdä, kuulin hymysuin kertovan, kuinka Eurooppa oli juuri kuin hevosen kenkä, mutta Italia oli ihan saappaan muotoinen. Minä oikein halulla halusin päästä näkemään tuota ihmeellistä karttaa, ettei vasta niin nolosti kävisi maantieteessä, kuin tuon merimiehen kanssa oli käynyt. Sehän selittäisi niin täsmällensä kaikki, ja eihän siinä muuta liene kuin vaan silmänsä siihen luopi.
Tuon halun pakottamana rohkenin kun rohkeninkin viimein eräänä pyhänä hiipiä isännän kamariin. Isäntä oli lukemassa avopäin raamattua, nokkalasit päässä; voi kuinka arvokkaalta hän tuossa näytti! Hän ei nostanut päätänsäkään, kun minä menin kamariin, luki vaan ääneensä haikealla, mutta kaikuvalla nuotilla, vaikkei huoneessa ollut ketään muita kuin minä ja hän. Tuota hän teki varmaankin pari tuntia ja selvään kuulin, että hän sanoi paljon sanoja niin hullunkurisesti väärin, ettei luetun ymmärtäminen olisi ollut kenellekään mahdollinen.
Minä seisoin ovipielessä yksissä jalkojen tiessä, enkä uskaltanut oikein hengittääkään. Kun hän lopulta lopetti lukemisensa, oikaisi hän itsensä suoraksi, otti punaliitu-kipeneen liivinsä lakkarista ja teki luvun loppuun merkin. — Kuinka monetta kertaa lienee hän lukenut raamattua läpi, en tiedä.
»Mitä asiaa sinulla on?» sanoi hän sitten minulle, nousten seisaalleen.
»Ei mitään, tulin vaan karttaa katsomaan, jos ma saisin», sanoin ujosti.
»Ei koskaan pidä sanoa ei mitään, kun kumminkin jotakin on. Tuossa se on seinällä, katso häntä nyt kylläksesi, mutta mitäpä sinä siitä ymmärrät», sanoi isäntä kyllä hyvällä syyllä ja meni pois.
Minä jäin avosuin seisoa töllöttämään ovipieleen, sillä tulin jotenkin hämille isännän puheesta. Viimein rohkenin luoda silmäni seinälle ja voi herranen aika! siellähän se kartta riippui kun riippuikin seinällä. Mutta mitä ihmettä?! Eihän minun silmäni käsittänytkään mitään hevosenkengän eikä saappaan muotoista, epävakaisia niemiä, mutkia, repaleita ja pilkkuja vaan, eri väreillä piirusteltuna sinne tänne valkoiselle paperille, josta en tullut hullua viisaammaksi.