»Nyt minä huomaan, että te olette liika viisas ja pakkautte asioihin, joita ette ymmärrä ensinkään. Tekisitte viisaammasti, kun olisitte hiljaa, ja aina paremmasti, kun menisitte matkoihinne», sanoi mestari närkästyksissään, sillä hän nyt täydellisesti huomasi minun itseänsä puhuttelevan paremmin tunteakseni, enkä ensinkään tarjotakseni hänelle työtä. — Kun asiat kerran kääntyivät siihen suuntaan, jättelin sekä talonväen että mestarin hyvästi ja lähdin pois.
Asiani oli sitä laatua, että viivyin pari päivää kaupungissa, ja kun kotiin palasin, en malttanut olla käymättä katsomassa ystäviäni. Huoneesen tultuani kummastutti minua se seikka, kun ei mestaria näkynytkään, vaikka kello oli vielä yksinä kipeneinä pöydällä.
»Missäs teidän mestarinne nyt on?» kysyin Laarilalta.
»Hän meni — tuota.»
»Kuinka, poisko?» kysyin kummastuksissani, sillä luulin hänen olevan vaan käymässä jossain ulkona.
»Juuri hän meni pois — se heittiö, tuota.»
»Ja mihinkä?»
»Sitä en tiedä — tuota.»
»Hän on siis mennyt pois, ja kello on tuossa vielä ihan levällänsä!» sanoin minä ihmetellen.
»Sen hän teki.»