»No mikä siitä tuli?»
»Tuossapa se nyt on. Koetin tarjota sitä jo eräälle kaupungin kellosepälle korjattavaksi, mutta hän sanoi, ett'ei siitä tule enään mitään — se heittiö, tuota», selitti Laarila mieliharmissaan.
Tarkastelimme tuon kello vainajan erityisosia. Useita hampaita oli taottu poikki ja napojen reijät olivat puratut niin isoiksi, että olisin luullut niihin mahtuvan jonkunmoisen käsikärryjen akselin.
»Mikäs raamatusta tuli?» kysyin Laarilalta.
»Tässäpä sekin on», sanoi hän, vetäin eräältä laudalta raamattunsa esille. Se oli kumman näköinen otus. Mestari oli sen tuolla mainiolla mökkermeijallaan joka paikasta taikinoinut niin vahvasti, että se kuivuttuaan oli mennyt siirilleen kuin simppu. Jos sitä koetti saada auemmaksi tahi kiinnemmäksi, ritisi ja ratisi se kuin pärekori, ja kaikki entisetkin niteet menivät poikki.
»Kuinka hän raamattunne ääreen ryhtyi», kysyin vielä, »kun kello oli vielä hajallaan hänen käsissään?»
»Hän sanoi kellon korjaamisen olevan niin vaikeaa tehtävää, että sitoo raamatun levähtäissään.»
»Lähtikö mestari teidän nähtenne pois?»
»Eikö mitä, hän karkasi.»
»Karkasi! Milloin?»