»Kyllä kai, mutta minä en uskonut teitä — tuota.»
»Vaikka Laarilalla on niin erinomainen kyky ja vaikka hän on niin oppinut mies, erehtyi hän tuossa asiassa sangen suuresti, mutta erehdykset kuka ymmärtää, ja tuleehan vahinko viisaallekin», sanoi Laarilan vaimo tunnustavaisesti ja anteeksi-antavaisesti.
»Niin, rakas Mari, tuota.»
»Mutta, rakas Laarila! Mistä ja mitenkä voimme saada semmoisenkaan kellon, joka kävisi, vaikk'ei juuri niin säännöllisesti löisikään? — tuleehan elämä kellotta niin ikäväksi», sanoi emäntä ja katsoi miestään kysyvästi ja puoleksi syyttävästi silmiin.
»Rakas Mari! Älä nyt niitä kysele, sillä minulla on nyt tuskan, pelon ja epäilyksen aika», sanoi Laarila haikeasti.
»En tahdo lisätä kiviä kuorman päälle, pahasti tein, anna se minulle anteeksi, rakas Laarila», sanoi vaimo.
Minä katsoin nyt parhaaksi lähteä pois. —
Olin jonkun ajan perästä tilaisuudessa näkemään tuota Sallisen kammaria, jonka karannut mestari kehui niin ihmeen ihanaksi maalanneensa. Hän oli seoittanut punamultaa ja liitua veteen, jolla seoksella hän oli töhrännyt kammarin yltä-yleensä, — Kuivuttuansa oli tuo töhräys niin löyhässä, että se vähimmälläkin koskemisella tarttui joka ikiseen esineeseen. — Sitten oli hän seoittanut nokea punamullan sekaan, jolla hän oli tehnyt katon ja seinät täyteen niin inhottavia koukeroita, vinkuroita ja vankuroita, että oikein hävetti. — Jos tuon mielestänsä niin mainion mestarin olisi välttämättömästi täytynyt maalarina olla, niin olisi hän saattanut olla jonakin apuna helvetissä niiden hiilihankojen kuvaamisessa, joilla pahat henget kuuluvat kadotettujen sieluja kohentelevan.
Kuudeskolmatta luku.