Viisitoista vuotta! Oi kuinka paljon voipi sekin aika muuttaa ihmisiä sekä ulkonaisesti että sisällisesti, eikä kuitenkaan aika itse muutu vähintäkään. Se rientää vaan eteenpäin, jakaen iloja, suruja ja taisteloita ihmislapsille. Oikeastaan ei aika muuta ihmisiä, eivätkä ihmiset aikaa ja kumminkin ne tavallansa muuttavat toinen toistaan. Kun ihminen ottaa ajasta vaarin ja täyttää tunnollisesti kutsumuksensa, silloin vaikuttaa hän historian tehtävään ja historiahan on ajanjuoksun tarkasteloa. Siten, ainoastaan siten, voivat aika ja ihminen muuttaa toisiansa, mutta muussa tapauksessa rientävät ne toisensa ohitse, vaikuttamatta toisiinsa mitään, ja aika katsoo yhtä kylmäkiskoisesti ihmisen kuolemaa, kuin ihminenkin oli katsellut ohitsensa rientävää aikaa.
Niin, viisitoista vuotta olimme me olleet poissa kotipitäjäästämme, johon meillä oli nyt onni palata takaisin. Tuo oli meille sangen mieluisa tehtävä. Me emme olleet sitten muuttomme kertaakaan käyneet siellä, emmekä paljon muitakaan tietoja saaneet sikäläisistä elämän riennoista. Kummallisia tunteita ja mielikuvituksia liehui ajatuksissamme, kun lähenimme noita rakkaita seutuja, jossa elämämme aamu alkoi, ja mitä lähemmäksi tulimme, sitä kiihkeämmiksi ne kävivät.
Pitäjäämme läpi juoksee valtava joki, jonka ylitse jo aikoja sitten oli rakennettu silta matkalaisten helpotukseksi. Tuo silta tarvitsi olla tukevilla perustuksilla, jos sen oli mieli siinä seisoa. Vaikka sen rakentamisessa oli aina parasta koetettu, hajoitti tulva tavasta sen kuitenkin, niin ankara oli virran voima. Poissaolomme viimeisinä vuosina oli silta rakennettu uudestaan, uusimman rakennustaiteen perustuksella.
Aivan sillan korvassa on jo vanhuudesta asti ollut talo ja siinä sopi meidän tarkastaa ensikerran syntymäseutujamme. Ajan hammas oli meidän ulkonaista ihmistämme tuolla ajalla niin paljon muuttanut, ettei meitä ollut helppo äkikseltä tuntea, semminkin, kun minä olin antanut kasvaa itselleni pitkän parran, joka tuuheana peitti osan kasvoistani. Tuota tuntemattomuuttamme lisäsi vielä se seikka, ettei talossa ollut kotona ketään vanhempia ihmisiä ja uteleville nuorille emme antaneet oikeata selvää, sillä onhan niin hauska olla tuttujen seassa tuntemattomana.
Oli kaunis kesäpäivä ja minä lähdin eukkoni kanssa katselemaan tuota uutta siltaa. Sen rakentaminen oli tullut kalliiksi ja sentähden oli pitäjäs hakenut siihen siltarahan, joka taksan mukaan oli jokaisen ylikulkijan maksettava. Kaunis oli tuo silta maalattuine käsipuineen, ensimmäisen sillanarkun päälle rakennettuine ja maalattuine vahtitupineen ja virallisine salpoineen, joka jurosti sulki tien maksamattomalta matkustajalta. Kepeänä kuin aamusumu, mutta jäntevänä, riippui silta vallattoman uoman päällä, jota myöten Ahti oli vuosituhansia teitänsä pitänyt ja ryöppeää kulkuansa pitkittänyt.
Voi, taivahan herra, mitä tunteita tuo kohiseva koski ja nuot rakkaat rannat ja kaikki mitä olin nähnyt, toivat nyt sydämeeni! Kosken kuohuissa jyskivä tamppi ja hyrisevät myllyt lisäsivät vielä mieleni sopusointua, niin että sydämeni oli niin täynnä lämpöä ja intoa, jotta unhotin oman itseni; luulisinpa, että olisin tullut varmasti autuaaksi, jos ma sillä hetkellä olisin kuollut.
Siinä hetkisen haaveksittuamme, lähdimme huoneeseen. Siellä ei ollut nyt muuta talonväkeä kuin keskenkasvuinen poika, jota emme nuoruutensa vuoksi tunteneet. Kuinka hämmästyinkään, kun akkunasta ulos katsottuani huomasin Tipakkalan Maijan tulla reppasevan pitkin siltaa. Havaintoni ilmoitin heti eukolleni ja sitten me yhdessä katsoimme hänen liikkeitään. Lääkepullo riippui hankista hänen peukalossaan ja kun hän piti käsiänsä ristissä rintainsa päällä, palkkerehti pullo hänen pyöreän ja pullean vatsansa päällä. Hän käveli vahtituvan luo, avasi oven ja katsoi sisään. Siellä olevan pojan kanssa Maija puheli jonkun aikaa. Voi, kuinka sydämiämme tykytti, kun näimme hänen tulevan sitä huonetta kohden, jossa me olimme! Hän tulikin aivan pian sisään, mutta ei tuntenut meitä.
»Onko täällä minun säkkiäni?» kysyi Maija pojalta.
»En minä tiedä», sanoi tämä.
»Missäs isäsi on?»