»Myllyssä.»
»Onko sinulla, poika-rukka, kovin ikävä äitiäsi?» kysyi Maija taasen.
»Kovasti on ikävä», sanoi poika ja hänen mielensä näytti murtuvan.
»Älä, raukkani, kovin häntä murehdi, kyllä Jumala orvoistakin murheen pitää», lohdutteli Maija.
Tuolta poikaraukalta on siis kuollut äiti, ajattelin minäkin osanottavasti.
»Etkö sinä olisi hyvä ja käskisi isääsi tänne, minun olisi hänelle vähän asiaa?» pyysi Maija.
Poika totteli.
»Mistä nämät vieraat ovat?» kysyi Maija minulta pojan mentyä.
Minä en uskaltanut vastata mitään, myrähdin vaan vähän ja pyörähdin selin häneen, sillä minä pelkäsin, että hän äänestä minut tuntisi.
Ei kauvan viipynyt, ennenkuin poika tuli isänsä kanssa. Mutta voi ihmettä! Tuo isä ei ollutkaan kukaan muu kuin — Palkolan Hanno. Minä säikähdin niin tuota näköä, että veri nousi kasvoihini. Kahdenlainen syy sen vaikutti: niin äkkinäinen kahden vanhan ystävän tapaaminen ja Hannon vaimon kuolo.