»Hyvää päivää! Onkos Liisua hyvin ikävä?» sanoi Maija ja meni tervehtimään.
»Kylläpä se koskee», sanoi Hanno.
»Häntä ei ole murheella muisteleminen, hän täytti velvollisuutensa äitinä, puolisona ja ihmisenä, niinkuin kristityn ihmisen tuleekin», selitti Maija.
»Totta on, että hän oli hyvä puoliso ja äiti», sanoi Hanno.
»Onko täällä minun säkkiäni, jonka minä käskin erään pojan tänne jättää?» sanoi Maija ja katsoi Hannoa hartaasti silmiin.
»Sitä en minä tiedä, ei ainakaan minulle ole mitään semmoista tuotu. Mutta saadaanpa katsoa, onko täällä vierasta säkkiä», sanoi Hanno, kävellen samassa erästä nurkkaa kohden, jossa oli kasa tyhjiä säkkejä.
»Minun säkissäni on viisi sievästi pantua paikkaa ja sen vuoksi tunnen sen vaikka sadan seasta», sanoi Maija, hänkin kävellen säkkikasalle.
Siinä he sitten yksistä neuvoin hakivat tuota kateissa olevaa säkkiä. He tarkastelivat joka säkin erikseen, nurjalta ja oikealta puolen, pitivät niitä pitkin ja poikin akkunaa vasten, ja tirkkasivat niiden läpi niin hartaasti ja yksimielisesti, että milt'ei heidän nenänsä koskeneet yhteen. Kun tuo ankara tarkastelu oli käynyt ensikertaan läpi, alkoi toinen ja sen he tekivät semmoisella arvokkaisuudella ja hitaisuudella, että syrjästäkatsojasta näytti siltä, kun he olisivat toivoneet joka säkin olevan yksinä paikkoina, mutt'ei kuitenkaan yhtään semmoista säkkiä löytynyt, jossa olisi ollut »viisi sievästi pantua paikkaa». — Vaimoni, joka on hyvin kekseliäs ihminen, varsinkin semmoisissa asioissa, kuihkasi minulle salavihkaa: »Tipakkalan Maijalla ei ole vielä miestä.» Hän oli huivilla suojannut kasvonsa ja pyörinyt selin noihin vanhoihin tuttuihinsa ja silti ei häntäkään tunnettu.
»Ei täällä ole minun säkkiäni», sanoi Maija vihdoin huokaavaisesti, ikäänkuin pahoillaan siitä, kun tuo säkin hakeminen vihdoinkin oli päättynyt.
»Ei sitä vielä ole täällä, mutta käyhän tavasta katsomassa, kukaties se joskus tänne ilmestyisi!» toivotti Hanno.