»Lapseni juoksi tuonne vahtitupaan Maijan luokse», sanoi kirkkoherra hätäisesti.
»Kuinka on voitu olla niin huolimattomia, ettei ole käsketty Maijaa pois ja ilmoitettu hänelle vaaran suuruutta, silta olisi myös pitänyt vartioida, ettei sinne olisi kukaan voinut päästä. Jääpato ei seiso enään paria minuuttia kauemmin, ja silloin on silta mennyt vahtitupineen ja asukkaineen», sanoi Hanno nuhtelevaisesti ja synkästi.
»Maijaa on kyllä varoitettu, mutta hän ei ole totellut», sanoi kirkkoherra.
Huolimatta mistään mitään, ja kuulematta kirkkoherran viimeistä vastausta, töytäsi Hanno sillalle, pelastamaan noita vaarasta väliäpitämättömiä. Mutta tuskin oli hän ennättänyt harpata kymmentä syltää, kun jääpato lähti liikkeelle suurella ryskeellä, ja sentähden täytyi hänen heti potkaista takaisin niin pian kuin vaan kerkesi. Eipä siinä pitkiä aikoja ollutkaan, kun jääpato tuli kauhean pakkoveden kanssa. Ja yhdellä pyyhkäyksellä veivät ne sillan arkut juuri kuin jotkut keveät lastut; ainoastaan se arkku jäi paikoilleen, jonka päällä vahtitupa oli.
Kauhistus ja hämmästys valtasi kaikki ihmiset. »Lapseni, lapseni!» huudahteli kirkkoherra ehtimiseen, ja hänen rouvansa kannettiin pyörtyneenä kotiin. Hanno, tuo muutoin niin jäykkä ja voimakas mies, tuli niin voimattomaksi ja kykenemättömäksi, ettei jaksanut muuta tehdä kuin voivottaa ja käsiänsä väännellä.
Vaara suureni joka silmänräpäys, sillä tulevat jäälohkareet puskivat ehtimiseen tuota turvattomaksi jäänyttä, yksinäistä sillanarkkua, ja selvästi nähtiin vahtituvan vapisevan. Samassa syöksähti Maija tuvasta arkun päälle jääneelle sillan palaselle, pitäen kirkkoherran poikaa sylissään ja puristaen häntä rintaansa vasten; näytti siltä kuin hän olisi jotain puhunut, mutta sitä ei voitu kuulla kosken kovan pauhinan vuoksi.
Kirkkoherra tointui ensiksi yleisestä hämmästyksestä.
»Onko venheitä saatavissa? Niitä kaluineen tänne! Onhan ihan väärin, ellemme koeta pelastaa noita onnettomia; sata, kaksisataa markkaa palkinnoksi hänelle, joka sen tekee», komensi kirkkoherra.
»Minä lisään sata markkaa; kolme sataa markkaa pojan ja Maijan pelastajalle, kuulitteko? — kolme sataa markkaa!» lisäsi Hanno, voimatta muuta tehdä.
Pian oli useita venheitä paikalla airojen ja vankkojen sauvointen kanssa. Useita yrityksiä tehtiin vieläpä uhkarohkeitakin, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä. Vanhat, karaistuneet koskenlaskijat koettivat useat kerrat parastansa, mutta turhat olivat kaikki ponnistukset luonnonvoimia vastaan.