»Pelastakaa lapseni ja vaimo! Pelastakaa herrantähden, maksoi mitä maksoi — neljä — viisisataa markkaa — pelastakaa!» hätäili kirkkoherra.
»Ei toki liene yhtään niin halpamielistä ihmistä, joka sen tekisi ainoastaan palkinnon toivosta; tavallinen ihmisvelvollisuus velvoittaa jo meidät siihen. Mutta ihmisvoimat eivät riitä sitä tekemään ja jos ei joku ihme tapahdu, luulenpa pelastuksen olevan mahdottoman», sanoi eräs kivellä istuva ja kovasti huohottava, yrityksen tehnyt mies.
Vaara suureni suurenemistaan. Hirmuinen jääjönkäle survasi osan arkusta pois, vahtitupa horjahti ja kallistui kuohuvaa koskea kohden; olipa niinkuin olisi se siihen kallistunut odottamaan viimeistä iskua.
»Lapseni, lapseni! Pelastakaa lapseni — seitsemän, kahdeksan sataa markkaa — pelastakaa!» huuteli kirkkoherra epätoivossaan ja perin voimatonna.
Samassa tuokiossa nähtiin omituinen näky. Pitkin maantietä tuli joku matkustajajoukko, mies vetäen perässään nelirattaisia vankkureita ja kantaen olallansa vankkaa luotipyssyä; vaimon olalla oli isonlainen lippo (haavi) ja hänen kintereillään tallusteli neljä isompaa lasta. Se oli Laarilan perhe, joka ikäänkuin rientomarssissa asteli hätäpaikkaa kohden.
Heitettyään vankkurinsa, perheensä, pyssynsä ja passinsa väkiryhmien taa, tuli hän halki väkijoukon sen rintamaan, nyrvien ja nuijien nyrkeillään oikeaan ja vasempaan, saadaksensa tietä.
»Mikä täällä on hätänä? Onko mitään vaaraa?» — kyseli hän hätäisesti johtavain henkilöiden luo päästyänsä.
»Lapseni, lapseni — Maija — kahdeksan sataa markkaa, ken pelastaa», äännähti kirkkoherra, osoittaen sormellansa vahtitupaa ja sillan palasella olevaa, lasta syleilevää Maijaa kohden.
»Vene, vene! nopeaan — pertana — vene tänne! joutukaa!» komensi Laarila, nuivien tilaa itsellensä; hän oli tuokiossa käsittänyt vaaran suuruuden.
»Tässä on venheitä, mutta turha on ihmisapu; kyllä on koetettu auttaa, mutta ei ole voitu», sanoi joku jo ennen parastansa koettanut.