»Sillä ei vielä ole todistettu, ettei enään saisi koettaa — ei mitään vastaväitteitä eikä neuvottelemisia, aika on tärkki — persina, ei sinne venettä, tänne, kauas ylipuolelle siltaa! kuinka se alapuolelta onnistuisi?» touhusi Laarila, samassa tarttuen venheen kaareen parin muun miehen kanssa kiinni. Sitten he veivät juoksujalassa venheen sillan sivutse paljon ylemmäs siltaa erään niemekkeen kohdalle.
Joku miehistä tarjoutui Laarilalle kumppaniksi.
»Ei mitään kumppania, hän olisi tiellä vaan; yksin, ihan yksin tahdon koettaa — palanen köyttä vielä, kas niin, ja nyt lähden Jumalan nimessä», puuhaili ja puheli hän.
Mieltä jännittävä oli se hetki. Jokaisen silmät olivat luotuina tuohon uhkarohkeaan yrittäjään. Ei mitään kysymyksiä kuulunut eikä mitään päätelmiä, eipä hennottu vapaasti hengittääkään; silloin tällöin kuultiin vaan jonkun rinnasta puhkeevan syvän ja toivovan huokauksen. Vankkana ja jäykkänä ohjasi Laarila seisoaltaan venhettä, väistellen milloin sauvoimella, kulloin airolla kiitäviä jäälohkareita, yhä ohjaten venhettä ulommaksi, päästäksensä sen arkun kohdalle, jonka päällä palanen siltaa ja horjuva vahtitupa vielä oli; sen kohdalle päästyänsä laski hän myötävirtaan sinne. Nyt tuli ratkaiseva hetki. Voiko hän pysähtyä arkun luo, vai viekö hänet vaahtoava hyrsky siitä sivuitse? Hirmuista vauhtia kiiti hän nyt eteenpäin ja jokainen tunsi pelosta jäsenensä vapisevan. Mutta juuri kun hän kiiti kuohuvien hyrskyjen keskellä seisovan arkun ohi, teki hän, haaralla jaloin tanakasti seisoessaan, jykevällä melalla semmoisen kaarroksellisen mestarikiemauksen, että venhe pyörähti kuin väkkärä arkun alapuolella olevaan kosteeseen, ja nyt oli Laarila perillä. Tuokiossa sitoi hän muassaan olevalla nuoralla venheen kiinni arkkuun, ja rupesi toimimaan vaaranalaisia venheeseen.
»Pian alas, pelotta vaan, kyllä minä vastaanotan; poika ensin ja sinä sitten — pian, pertana, aika on kallista», komensi Laarila.
Mutta juuri kun Maijan piti antaa poika Laarilalle, kohtasi häntä niin kova mielenliikutus, että reväisin tuli taas niinkuin kuolema päälle, ja pojan antaminen jäi siihen. »Pian, pian — persina», kiirehti Laarila, mutta Maija ei tuota säikähtänyt, karjasi vaan: »Reväisimeni» ja otti pullostansa aika kulauksen. »Arkku hajoaa tuossa paikassa, joudu!» hopitti Laarila, ja tuskan huudahduksia kuului rannalta. Kun Maija oli saanut tenhovetensä juoduksi, antoi hän pojan Laarilalle niin levollisena, kuin ei olisi mitään hätää eikä mitään olisi tapahtunut; sitten laskeusi hän itse. Laarila asetti molemmat pohjalle ja varoitti olemaan liikahtamatta. Nyt aljettiin ponnistaa maalle päin. Sielläpä nyt oli neuvojia, huutajia, viittojia, toivojia ja pelkääjiä, mutta Laarilalla oli omat tuumansa. Poikkivirtaan ei ollut ajattelemistakaan, sillä ensimmäinen kohtaava jääjärkäle olisi lyönyt venheen murskaksi. Hän ohjas venhettä viistoon, myötävirralle, väistellen jäälohkareita niin paljon kuin mahdollista. Juuri kun hän oli päässyt arkun ulottuvista ja kohdalta pois, romahti sillan viimeinen jäännös vahtitupineen kuohuvaan koskeen; iso jääteli teki lopun työstä, minkä muut olivat alottaneet. Haikeita huutoja kuului rannalta ja kirkkoherra ja Hanno katsoivat mykkinä yhteen paikkaan, tuohon hyrskyjen kanssa taistelevaan venheeseen.
Laarila ponnisteli kaikin voimin, ohjaten venhettä, ja mikäli hän livui alaspäin, läheten maata, vetäysi väkikin kohdalle, ollaksensa valmiina heitä vastaanottamaan. Vihdoin pääsivät he niin likelle rantaa, että eräs mies ulettui pitkävartisella keksillä iskemään kiinni venheen kokkaan; sen avulla vedettiin se pian rantaan ja kymmenet kädet sivalsivat sen asukkaineen päivineen kuivalle törmälle.
Kumma oli katsella tuon ennen niin verkkaisen ja kähveröisen miehen äkillisiä päätöksiä ja sitä rajua liikuntoa, jota hän koko pelastuksen ajan osoitti. Häntä ei oltu koskaan ennen semmoisena nähty, ja hän teki työn, jota ei kukaan muu kyennyt tekemään.
Maalle päästyänsä raukesi Laarila pitkäksensä maata eikä voinut puhua, eipä silmiänsäkään liikuttaa; paljot ponnistukset olivat mieheltä voimat vieneet; näyttipä siltä kuin hän olisi kuiskinut: »Minulla on suuri kyky, mutta ihmiset eivät tunne minua.»
Ei voinut Maijakaan puhua, mutta poika makasi itkeä nyyhkien isänsä rinnoilla; kaikki väki oli vähäpuheisena.