»Oletpa kummanrohkea ihminen, Maija, kun melkein tahallasi antaudut silminnähtävään vaaraan!» sanoi Hanno nuhtelevaisesti, sittenkun enin mieltenliikutus oli mennyt ohitse.
»Minä en peljännyt, sillä tiesinhän minä, että Jumala voipi minut varjella, jos hän sallii minun vielä elää. Hän olisi voinut vaikka kosken kuohuista luoda uuden Laarilan minua ja poikaa pelastamaan, jos ei hän olisi hyväksi katsonut tätä entistä siihen toimeen lähettää», sanoi Maija luottavasti.
»Olipa se — tuota — oikein aika ponnistusta vaativa toimi», sanoi
Laarila vähän levähdettyään.
»Ei ainoastaan ponnistusta, mutta myös uljuutta, neuvokkaisuutta ja alttiiksi antavaisuutta vaativa. Sinä olet tehnyt jalon työn ja jos se olisi nyt vielä tekemättä, itkisin tässä mennyttä lastani ja Hanno tuossa vaimoaan», sanoi kirkkoherra.
»Hän on oppinut mies ja hänellä on suuri kyky, mutta ihmiset eivät tunne häntä», sanoi saapuville tullut Laarilan vaimo.
»Saatanpa minä — tuota — muutakin tehdä, en vaan herrasvärkeillä syödä talonpoikaista ruokaa», sanoi Laarila, vilkaisten samassa kirkkoherraa silmiin.
»Kauan olet, ystäväni, pitänyt mielessäsi tuota ajattelemattomuudessani kerran lausuttua sanaa, mutta jalosti, ylevästi kostit sinä. Kauan olenkin katunut tuota ylimielistä lausettani, sillä elämä on minulle opettanut sen totuuden, että ihmisen tulee hillitä kieltänsä, eikä pahoittaa ketään. Heitetään pois nyt nuot vanhat hapatukset ja lyödään sovinnon kättä!» puheli kirkkoherra.
»Kyllä kai minä — tuota. En minä ole äissäni ollutkaan, vaikka kyllä ensin tuntui ilkeältä, kun ihmisen kunniaa loukattiin — tuota», sanoi Laarila ja sitten he löivät kättä niinkuin veljekset.
»Niin ja sitten palkinto!» lisäsi kirkkoherra, ojentaen samassa
Laarilalle tukun setelirahoja.
»Palkinto! Mikä palkinto se on? — tuota», sanoi Laarila, vetäen kätensä koukkuun, evätäksensä siten rahoja vastaan ottamasta.