»Kahdeksansadan markan palkinto on luvattu sille, joka pelastaisi ne kaksi henkeä, jotka olivat varman surman suussa», selitti kirkkoherra.
»Sitä en kiireeni vuoksi ole kuullut, sen tein palkinnon toivotta, tavallisesta ihmisvelvollisuudesta, enkä sentähden ota vastaan mitään palkintoa», sanoi Laarila lujasti; tuntuipa hän olevan liukaspuheisempikin kuin tavallisesti vastaväitöksessään.
»Ei kukaan ole vielä rehellisemmästi ja kunniakkaammasti palkintoa ansainnut, kuin juuri sinä. Ota vastaan tämä vähäinen kiitollisuuteni osoitus! Tosi kyllä on, ettei jaloa työtäsi voida suurillakaan summilla palkita, mutta onhan se edes joku muisto minulta ja Hannolta», puheli kirkkoherra.
»Palkinto on rehellisesti edeltäpäin luvattu, eikä kukaan muu meistä kyennyt sitä ansaitsemaan; on kovin väärin tehty, jos ei hän ota sitä vastaan», mutisi kansa.
Hitaasti ja verkkaisesti nousi Laarila istualtaan seisomaan. Hän otti lakin pois päästään, astui pari askelta lähemmäksi kirkkoherraa ja sanoi:
»Tuota — koska se on kirkkoherran hyvä tahto ja yleinen mielipide, niin otan sitten vastaan — tuota.»
»Oikein!» huudahti kirkkoherra ja ojensi rahat Laarilalle, joka siinä seisoi yhä lakittomin päin.
»Jokohan, jokohan — tuota. Jopahan kerran arvasin astua oikealle astuimelle onnen epävakaisella rattaalla —», sanoi Laarila, tukkiessaan verkkaisesti rahoja lakkariinsa.
Samassa havaitsi hän minut. Hän asteli oitis verkkaisilla, mutta arvokkailla askelilla luokseni. »Hyvää päivää — tuota. Terveiksi, tuota!» sanoi hän kättä puristaen. »Onpa todellakin hauskaa! Saanko ystävyytemme nojalla pyytää jotain — tuota? Arvelin teidän olevan täällä ja sentähden tulimme tämän kautta, vaikka olisimme suorempaankin voineet päästä, sillä eipä kulkuneuvomme suuria siltoja kaipaa», jatkoi hän sitten.
»Jos vaan pyyntönne on minun vallassani, niin se on jo edeltäpäin myönnetty», sanoin hänelle.