»Pyytäisin vaan saada muutamiksi päiviksi majapaikkaa luonanne.»
»Sen myönnän kernaasti, vaikka kauaksikin; kaikki mitä meillä on, on myös teidän, mutta itse en vielä jouda lähtemään», sanoin hänelle.
»Kiitos — tuota», sanoi hän, keikauttaen itsensä suoraksi ja kohentaen jotenkin rappiotilassa olevaa viheriäpantaista lakkiansa pystömpään asemaan. Sitten asteli hän odottavan joukkonsa luo, sieppasi pyssyn olallensa ja vankkurien pestin käteensä sekä alkoi pystöpäisenä ja ryhdikkäänä astella kotiani kohden. Kauan katsoin hänen jälkeensä, kuinka tuo viheriäpantainen lakki teki, säännöllisten askelien vuoksi, tasamittaisia heilahduksia oikeaan ja vasempaan, aivan niinkuin hyvästi käyvän vanhan seinäkellon lerkko. — Muu perheensä seurasi jäljessä, vaimo kantaen lippoa olallaan ja lykäten vankkureita.
Yhdeksäs kolmatta luku.
LOPPUMUISTELMIA.
Kotiin tultuani oli Laarila perheineen siellä jo hyvin kodistunut. Lippo oli asetettu pystyyn porstuan nurkkaan, pyssy riippui juhlallisesti naulassa tuvan seinällä, viheriäpantaisen lakin vieressä, ja lapset juoksentelivat ympäri lattiaa iloisesti leikkien. Itsensä oli hän riisunut paitahihasilleen ja tuli minua vastaanottamaan, kuten isäntä ainakin.
Me emme nyt pitkään kursailleet; sentähden aloimme heti muistella menneitä ja aavistella tulevaisia aikoja.
»Kuinka olette voinut sitten viimenäkemän?» alotti Laarila.
»No, onpa se mennyt vaan, kuinka itse olette voineet?»
»Kyllähän se muutoin — tuota — mutta epävakainen on onnen ratas», sanoi hän puolisurullisesti.