»Rakas Laarila! Tosi kyllä, että sinä olet oppinut mies ja että sinulla on suuri kyky, mutta tunnusta toki, että poispanoon on omaakin syytäsi, sillä sinähän rupesit liiaksi — — —», selitti Laarilan vaimo.
»Kultaseni! Minä rukoilen sinua. Eihän toki miehen suuren opin ja kyvyn rinnalla katsottane pienten hairahdusten ansaitsevan poisajoa. Minä toivon sinulla olevan kehittyneen ymmärryksen; minä pyydän sinua», ehätti Laarila sanomaan, katkaistakseen vaimonsa puheen.
Vaimo vaikeni ja kääntyi toisapäin, mutta silmäellessäni häntä, näin selvästi hänen pyyhkivän kyyneleitä silmistänsä.
Hetki tuntui tukalalta. Ennen niin eloisa ja vastuksienkin aikana yhtä köyttä vetävä parikunta vaipui nyt niin syvään suru- ja umpimielisyyteen, että se syrjäistäkin oikein kauhistutti; puhe oli kai koskenut arkaan paikkaan. Oli mielestäni kovin paha, kun äsken niin iloiset ja vapaat ystäväni tulivat niin noloiksi, sentähden mietin keinoa, kuinka tuon alakuloisuuden saisin poistetuksi.
»Oletteko nyt juuri lähteneet oluttehtaalta?» kysyin asian aluksi.
»Eikö mitä, meidät pantiin pois melkein heti, kun tekin lähditte siitä paikkakunnasta», sanoi vaimo.
»Millä tavalla olette sittemmin toimeen tulleet?»
»Kirjoittamalla ja asioita ajelemalla — tuota», sanoi Laarila.
»Mitä tuolla lipolla ja pyssyllä aijotte tehdä?»
»Mitäkö — tuota? Senpä tahdon selvittää. Suomen vesissäkin löytyy helmisimpsukoita ja moni on niitä kokoomalla äkkiä rikastunut. Mekin laitoimme lipon ja viime kesänä sillä jo vähin koettelin, mutta epävakainen on ollut vielä onnen ratas, vaikka ei aivan merkitönkään. Timantteja myös voidaan saada, kun vaan aikaisin keväällä ammutaan kurkia ja etsitään niiden kivipiirasta; kurjet, näette, ovat talvella timanttimaassa ja nieleskelevät niitä. Sitäkin olen koettanut tänä keväänä, eikä se ole aivan turhaan mennyt — tuota», selitti Laarila innokkaasti.