Samassa meni hän kiireesti komujensa luo, penkoi ja peuhtoi niitä, sieltä ja täältä. Viimein hän veti pussista pienen kääröksen ja asteli sen kanssa luokseni. Käärös oli senkin seitsemän kertainen, sidelty ja solmieltu niin monikertaisilla siteillä ja nuorilla, että se näytti kokonaan mahdottomalta aukaista. Suurella varovaisuudella näpläsi hän siteitä ja solmuja, ja viimein auki saatuansa pani hän niskansa ja hartiansa kyrmyyn, ikäänkuin peläten, että siellä olevilla kalleuksilla olisi siivet ja että ne ulkoilmaan päästyänsä pölähtäisivät lentoon, joka onnettomuus olisi kaikin mokomin estettävä.
»Kas täällä, tulkaapas katsomaan!» sanoi Laarila, sitten kun hän oli kääröksensä auki saanut, pitäen niitä kahdenkäsin kiinni ja katsoen aarteitansa niin liki, että nenä oli niihin koskea. »Saattepa nähdä mitä täällä on», lisäsi hän sitten.
Me lähenimme hyvin varovasti tuota ihmeellistä paikkaa.
»Tuossa toisessa on helmien alkuja ja toisessa on varmoja timantteja», esitteli Laarila.
Tirkistin ensin timanttiläjään. Jotenkin likaisessa liinarievussa oli joitakin maasälpä- ja ukonkivi-jyväsiä, jotka lienevät herra ties kuinka monen kurki-rievun kuvusta hengen palkkiolla riistetyt. Silmäsin toiseenkin samanlaiseen auki-olevaan riepuun. Siinä oli muutamia pieniä simpsukankuoren värisiä jytysiä ja niiden piti olla helmien alkuja; vahinko vaan, ettei niitä käynyt enään kasvattaminen, sillä niiden imettäjä-nilviäiset olivat jo aikoja sitten mäsäksi muserretut.
»Kyllä ne ovat todellakin ihmeellisiä nuot helmet ja timantit! Mikä vielä kummempi, timantit pystyvät lasiinkin — sallitko rakas Laarila?» sanoi vaimo, seisoen kumarassa niiden ihmeellisten kalleuksien yli, molemmat kädet selän takana ja pyhällä kunnioituksella tirkistellen niitä ihmeitten ihmeitä.
»Rakas Mari! — sallin; sinun tähtesi sallin vaikka mitä — mene ja tuo», myönsi Laarila ehdottomasti.
Vaimo meni äsken mainitsemani rötyko'on luo ja kaivoi sieltä esiin muutamia lasinpalasia, jotka olivat niin ruostuneita, että niissä näkyi kaikki vesikaaren seitsemän väriä. Laarila laski hyvin juhlallisesti ja varovasti molemmat riepunsa pöydälle, asetti lasinpalasen eteensä, otti timanttiko'osta maasälpä- tahi ukonkivi-jytysen ja alkoi sillä raapia lasia. Tuo kova kivilaatu tekikin paksuun ruosteeseen valkeita raamuja.
»Noin, ettekö näe? Tämä lasi on kovinta mitä ikänä olla saattaa ja yhtäkaikki pystyy timantti siihen. Nämät eivät ole mitään muuta vailla kuin päähänsä panemista, ja vähän teroittamista, niin ne ovat valmiita lasiveitsiä, ja nämät olen minä kaikki jo tänä keväänä käsittänyt, näytti Laarila innokkaasti toteen, arvostellen timanttien arvon lasiveitsien kannalta.
»Rakkaani! Sinä olet oppinut mies ja sinulla on suuri kyky, sen tunnustan, mutta ihmiset eivät tunne sinua. Näissä saattaa olla suuri rikkaus kätkettynä», sanoi Laarilan vaimo.