»Älä muuta sano, rakkaani. Ja entä nämät täällä? Näillä ei kyllä taida olla suurta rahallista arvoa, mutta katsopas tätäkin köpälettä! Jos tämä olisi saanut kasvaa vielä joitakin kuukausia, niin se maksaisi tuhansia, ja kuitenkin olen niin vähän vielä koetellut», säesti Laarila.

»Ja tänään sieppasit kahdeksansataa markkaa», sanoi vaimo.

»Niin, niin, kultaseni! Nythän meillä on varaa tehdä kokeita ja yrittää; me emme ole koskaan olleet vielä niin rikkaita. Kuka takaa, etten minä vielä jonakuna päivänä nosta saavillista noita kalliita ja halutuita helmiä ja täytä kaikkien ruhtinattarien ja prinsessain kauloja niillä. Kuka takaa, etten minä laske vielä timanttien hintaa ja laita lasiveitsiä kaikille maailman lasimestareille — tuota? Kaikkiin noihin katsoen ei sinulla, rakkaani, olisi mitään syytä nurkua, vaikka tulimmekin erotetuksi tuosta vähän tuottavasta oluttehtaan ammatista — tuota», puheli Laarila.

»Rakas Laarila! Väärin olen sinua arvostellut ja tuominnut, anna se minulle anteeksi! Sinulla on suuri kyky», sanoi vaimo ja kavahti Laarilan kaulaan. Siinä he sitten yhdessä itkeä niiskuttivat niinkuin pienet lapset, mutta se ei ollut epätoivon painavaa ja rasittavaa itkua, mutta toivon ja luottamuksen ihanaa tunnetta, joka niin paljon keventää sydäntä ja peittää menneitä rikoksia sekä murheita.

Laarila oli voittanut. Herra ties kuinka kauan heitä oli jo kummankin puolisesti painanut tuo raskas ja jäytävä tunne, jonka heissä huomasin, ja joka niin usein turmelee avio-onnen. Laarila ei suinkaan ollut koskaan ollut paha vaimollensa, ja luultavasti oli hän kaikin voimin kokenut häneltä poistaa tuota kalvavaa tunnetta, jonka hän oli ryyppimisellään matkaansaattanut, mutta sitä ei hän ollut voinut. Sen juuret olivat elämänkokemuksessa vähitellen kasvaneet ja juurtuneet sekä yhä varttuneet; sentähden eivät ne olleet niin helpot sieltä lähtemään millään näennäisillä tempuilla. Tuo tämänpäiväinen onnenpotkauskaan ei ollut voinut heti vaimon sydämestä poistaa tuon tunnon vakuutusta. Vasta sitten kun hän vei vaimonsa uuteen helmi- ja timanttisateeseen, haihtui vaimon pelko ja ahdistus kuin tuhka tuuleen, ja elämä astui taas hänen eteensä toivorikkaana ja paljon lupaavana. —

Juuri kun tuo näytelmä oli loppunut, asteli herrastuomari, merenruokosauvaansa vinhasti viskoen, asuntoamme kohden.

»Terveisiä Pietarista!» sanoi hän juhlallisesti huoneeseen tultuansa, astellen meitä tervehtimään.

»Kiitoksia. Käykää istumaan! Kuinka siellä nyt kävi?» koin hänelle sanoa.

»Eihän se niin hyvästi käynyt kuin ma luulin», sanoi hän, käyden istumaan.

»Kuinka niin?»