Minä estin Laarilan enempää sanomasta.
»Millä tavalla olette matkustanut?» kysyin, muuttaakseni puheen suuntaa.
»Näillä omilla jaloillani», sanoi hän, nousten seisallensa ja tehden ketterän pyörähdyksen ympäri ja vivauttaen sauvallansa ison kaarroksen.
»Se ei ole mahdollista. Olette kohta kahdeksankymmenen vuoden vanha ja matkaa on kumminkin seitsemänkymmentä peninkulmaa.»
»Se on tosi. Kaksi viikkoa olen ummelleen menettänyt aikaa paluumatkallani, enkä ole askeltakaan minkäänlaista kyytiä saanut. Mitä tuo nyt on? Minulla on lujat jalat, ja kun keisari tulee kotiin, käyn minä toisen kerran Pietarissa», selitti hän tehden poislähtöä.
»Älkää nyt lähtekö mihinkään; olkaa meillä yötä ja levähdyttäkää jalkojanne», kehotin häntä.
»Eivät ne tarvitse levähdyttämistä. Minä kävelen vielä tämän puolen peninkulmaa vanhain ystäväini luokse; ei tämä paljon paina», sanoi hän ja lähti.
»Mutta melkein yksinkertainen — tuota. Onko ikänä kummempaa kuultu tahi nähty — tuota. Lähteä keisarilta suorastaan pyytämään virkaa taikka pensionia semmoisen miehen, joka ei tiedä missä Suomen pääpiispa asuu — tuota. Semmoista se on, kun ei ihminen saa mitään oppia — tuota», arvosteli Laarila herrastuomaria tämän mentyä.
Useita päiviä oli Laarila perheineen meillä. Kaikista elämän vähäisimmistäkin säteistä näkyi, että vaimo oli kaikki unhottanut ja jaksoi täydellä luottamuksella toivoa; heidän välinsä oli tullut jälleen niin avonaiseksi, vapaaksi ja lämpöiseksi, että se tuotti minunkin perheelleni monta hauskaa hetkeä. Puhelimme yhtä ja toista, mutta parhaiten toki viihtyi Laarila puhuessaan timanteista ja helmistä.
»Nyt meidän pitää lähteä», sanoi Laarila eräänä kertana, nousten äkkiä istualtaan seisalleen.