»Mihin sitten aijotte mennä?» kysyin häneltä,
»Tuonne isojen vesien luokse sisämaahan tuota. Siellä on paljon helmisimpsukoita, niitä nostan koko kesän, ja kevään tultua ammun siellä isoilta soilta timanttikurkia — tuota», selitti hän.
Pyysin heitä olemaan vielä jonkun päivän luonani, mutta mikään ei auttanut. Oitis rupesivat he haalimaan kokoon reppujaan ja sijoittelemaan niitä vankkureihin. Kaikki valmiiksi saatuansa astelivat he hitaasti luokseni ja kyyneleet valahtelivat kummankin silmistä.
»Hyvästi nyt, rakas ystävä — tuota! Te olette ainoat, jotka olette minua ymmärtäneet. — Ihmiset eivät tunne minua — tuota. Vähien virheitteni vuoksi unhottavat he minun oppini ja kykyni — tuota. Minä en haekaan enään mitään virkaa, sillä olenpa selvään huomannut, ettei sitä minulle anneta. Minä koetan polkea onnen epävakaista ratasta toisilla vesillä, ja tahdonpa maailmalle näyttää. mitä oppi ja kyky voivat aikaansaada. Teillä on sulaa onnea, meillä pelkkää onnettomuutta. Minä — tuota, en kadehdi sitä, mutta oi kuinka olisin onnellinen ollessani teidän sijallenne. Oma talous hyvällä toimeentulolla, se on jo paljon, mutta en ollenkaan epäile, etten minäkin sitä vielä saa, kukapaties korkeammassakin määrässä — tuota», puheli Laarila.
Molemmilta meiltä sydämmelliset jäähyväiset otettuansa sijoittelivat he nuorimmat lapsensa vankkureihin, vaimo sivalsi lipon ja Laarila pyssyn olallensa ja vankkurin jukon toiselle olallensa, ja niin he lähtivät. Niin kauas kuin silmä kantoi, katsoin heidän jälkeensä. Ryhdikkäänä asteli Laarila pystöpäisenä edelleen ja säännöllisesti taas viippasi viheriäpantainen lakki oikeaan ja vasempaan; luottavana tepsutteli vaimo jäljessä, työntäen vankkureita. Tunsin outoa kaihoa sydämmessäni ja vaivuin ajatuksiini. He menivät oikein väkirynnäköllä koettamaan, eikö tuo onnen oikullinen, epävakainen ratas vihdoinkin käänny heille suotuisammaksi ja viskaa heille timantteja ja helmiä. He riensivät vahvassa toivossa onneansa kohden, mutta nuot onnen perusteet olivat mielestäni niin heikolla ja haaveellisella pohjalla, että minä epäilin sitä ja sydämmestäni säälittelin heitä.
* * * * *
Kului joku vuosi. Herrastuomari oli menettänyt melkein kaiken näkönsä ja tullut halvatuksi; hän joutui meille ruodulle. Hän vapisi niinkuin kahila virrassa ja oli sen vuoksi hyvin vastuksellinen hoidettava. Hän ei kyennyt vuoteesta liikkumaan, mutta kuitenkin täytyi häntä usein käyttää ylhäällä, vuoteen korjaamisen ja muun tähden. Ei mikään sotamiehen äkseerinki liene rantumpaa ja monimutkaisempaa, kuin tuo ylhäällä käyttäminen oli. Tuolissa piti olla peukaloiden reiät, joihin molemmat peukalot piti istuma-ajaksi panna ja täytetten kanssa tilkitä. Jalkojen alla piti olla pölkky, johon oli koverrettu kantapäiden kolot, joihin jalat piti tarkoin tukien kanssa sovitella; harvassa oli niitä ihmisiä, jotka olisivat voineet kaikki nuot temput tehdä, niin että ukko olisi niihin ollut tyytyväinen. Minä hoitelin usein ukkoa, ja hän perehtyi niin minuun, ettei olisi suvainnut kenenkään muiden hoitavan itseänsä kuin minun.
»Sakeus! Missä Sakeus on?» huuteli hän, kun vaan satuin olemaan vähän ulompana; aina silloin kiirehdin hänen vuoteensa luo.
»Voi Sakeus! Paljon on minusta sinulle vaivaa, mutta tarvitsen päästä ylös, vuode on korjattava. — Kas niin, sinulta se käypi niin hyvästi — peukalot reikiin nyt täytetten kanssa — siihen niin — ja jalat koloihin — kas niin, nyt on hyvä, laita nyt vuode!» puheli hän useinkin, kun häntä hoitelin.
Vuoteeseen häntä takaisin laittaissa vasta temppuja oli. »Meni liiaksi kyljelleen, ronkan kolo ei ole hyvä, kantapäiden kolot ovat liian syvät, ne pitää tilkitä, — polvi pitää tueta — niin, niin, siihen niin! Korvatuki nyt ja sitten hankaseen täyte, varvasten välit ovat vielä liian väljällä — niin, aivan niin, voi kuinka nyt on hyvä. — Kiitoksia Sakeus, kiitoksia! — sinä osaat niin hyvästi», komenteli apua tarvitseva vanhus.