Minä tunsin sanoilla selittämätöntä sääliä tuota kovaonnista vanhusta kohtaan. Usein istuin väliaikoinakin hänen vuoteensa vieressä, kertomassa hänelle jotain tahi kuuntelemassa hänen kertomuksiaan, lievennelläkseni hänen karuja hetkiään ja antaakseni hänelle kaikenlaisia tarpeitaan. Niillä hetkillä tunsin tunnossani, kuinka hän oli yhtä oikeutettu ihminen kuin kaikki muutkin, vaikka onni oli häntä niin pahoin kohdellut; mielipahalla tunsin myös kuinka moni hänen sijalleen joutunut raukka saapi ihmisien tylyyden tähden silloin juoda pohjaan sen mielikarvauden sapella sekoitetun maljan, jonka kova onni on heidän käteensä työntänyt.
»Kyllä minä vielä kerran maksan ne paljot vaivat, joita minusta olet nähnyt», sanoi herrastuomari eräänä kertana.
»Vai niin, mutta minä en maksun tähden ole sitä tehnytkään», sanoin hänelle.
»Mutta minä en jätä maksamatta, se olisi syntikin. Kun minä pääsen lääkärin luo, niin minä vielä paranen ja sitten minä menen Pietariin keisarin puheille, sillä onpa hän nyt kotona», tuumaili ukko.
»Olettehan jo yli kahdeksankymmenen», arvelin hänelle.
»Kahdeksankymmenen viiden.»
»Olette jo vanha ja taudin rasittama. Minusta olisi paras kun heittäisitte paranemisen toiveet siihen, sillä eihän teillä voi olla enään pitkä ikä, vaikkapa vielä paranisittekin», sanoin hänelle.
»Niin, mutta minun isäni eli yhdeksänkymmenen vuoden vanhaksi, ja herra ties, enkö minä elä vielä vanhemmaksi», sanoi ukko vähän nyrpeissään.
Niinhän se on: »Elohon on elävän mieli, vielä haudan partaallakin.»
»En minä ennen ollut näin, mutta ei tämä ole minun vikani», virkahti ukko eräänä kertana surumielisyyteen vaipuneena.