»Sen tietää jokainen, että te olette ollut mies ja ettette ole syypää nykyiseen alennukseenne», koin sanoa.
»Niin. Oli aika, jolloin minulla oli tavaraa ja arvoa, mutta molemmat ovat nyt menneet. Ei kenenkään vanhan miehen pitäisi naida nuorta, kaunista vaimoa», sanoi hän ja suuret kyynelkarpaleet valahtivat hänen silmistään. — »Peukalo-tuki paremmasti, se pääsee liikkumaan, toinen jalka samoin», lisäsi hän sitten, ja niin ankara vavistuksen puuska valtasi hänet, että minun piti ruveta pitämään häntä kiinni.
Mitä miettikään hän nyt? Kenties koko mennyt elämä kaikkinensa astui hänen eteensä. Hän ei ollut koskaan puhunut vaimostansa luotuista sanaa, mutta kenties hänen silmiensä edessä oli kirkkaampana nyt kuin koskaan ennen elämänsä suurin erehdys, nimittäin toinen naimisensa, joka saattoi hänet armoleipää syömään, ja se lienee hänelle tuntunut kovin katkeralta, vaikkei hän ollut mitään vailla.
Ukon sydämmestä puhjenneet sanat olivat mielestäni niin syvällistä laatua, etten voinut niihin vastata mitään, koin vaan hoidella häntä ja kuivata hänen kyyneleisiä silmiänsä.
»Nyt minä olen puhutellut keisaria ja hän on pannut minut kruunun palkalle ja antanut minulle pensionin. — Jumala siunatkoon Keisariamme! — Nyt voin maksaa Sakeuksellekin ne suuret vaivat, joita hän on minun tähteni nähnyt. En ole kipeäkään enään yhtään, enkä vapise vähääkään», sanoi hän eräänä kertana, kun tulin hänen tykönsä.
Tuota puhuessaan loi hän minuun tuiman katseen ja hänen silmänsä kiiluivat niin kummallisesti, ikäänkuin ne olisivat olleet lasittuneet, ja minä oikein kammostuin sekä puheesta että katseesta. Pian kuitenkin käsitin, että se oli houriota ja ihmeekseni huomasin, ettei hän todellakaan vavissut vähääkään.
»Pois peukaloiden, jalkojen ja muiden tukeet, pois reikätuolit ja muut kipeän miehen kalut, minä olen terve — tuossa on rahaa, Sakeus», lisäsi hän sitten ja nosti laihaa kättänsä minua kohden.
Samassa kumarruin minä hänen puoleensa ja hän kiersi kylmän, luisen kätensä kaulaani. Siinä hän korahteli muutaman kerran, käsi hervahti kaulasta irti ja elo oli hänestä luopunut.
Siihen jäivät keisarit, kruunun palkat ja pensionit, mutta siihen jäivät myöskin surut, tuskat ja vapisemiset; se oli vapautus kaikista ja samalla sovitus elämän erhetyksistä.
* * * * *