Kun sillan määrävuodet olivat loppuun kuluneet, heittivät Hanno ja Maija vahtiviran pois. He ostivat molemmin puolin säästetyillä varoillaan aivan meidän läheltä pienemmän maatilan ja tulivat siis lähimmäksi naapuriksemme. Siinä tekivät he ahkerasti työtä ja tuota pikaa oli heidän lapsillansa hyvä toimeentulo. Niin kummalta kuin se kuuluneekin, mutta tosi kumminkin on, että Maijan reväisin rupesi vähitellen antamaan perään ja viimein voi hän kokonaan hylätä tuon avuliaan lääkepullonsa. Ihmeitten lisäksi tuli vielä se seikka, että vaikka Maija oli jo ikäpuoli, sai hän vielä perillisen, terveen ja kauniin pojan. Usein ovat he meillä ja me heillä vieraina ja silloin on oikein hauskat hetket. Silloin aina muistelemme menneitä aikoja ja kuinka monimutkaiset elämämme vaiheet ovat olleet. Keskustelujemme aikana unohtuu Maija useinkin hymysuin katsomaan poikaansa, eikä silloin kuule eikä näe mitään muuta. »Kuka olisi uskonut», virkahtaa hän viimein, ja silloin hän havahtuu. He ovat niin sydämmellisiä ja ystävällisiä ihmisiä. Heitä kaikki kunnioittavat ja Hanno täyttää tunnollisesti elämän velvollisuuksia. Hänellä on kunniaraha rinnassaan, ja tosi on, että hän on siitä mielestämme hieman liiaksi rehevä, mutta sen annamme hänelle niin mielellämme anteeksi. Niin, Hanno on kaikin puolin niin hyvä mies, että hän kelpaisi nykyään monelle esikuvaksi; hän oli kerran langennut, mutta noussut jälleen, ja noussut niinkuin mies!

* * * * *

Useita vuosia oli kulunut siitä kun Laarila joukkoinensa lähti meiltä. Koko ajalla en ollut saanut minkäänlaista sanomaa, joutuiko hän itään vai länteen. Surunsekaisella ikävällä koetin jos jollain tavalla hänestä saada jotain tietoa, mutta hän oli kadonnut kuin kaste maahan eikä hänestä kuulunut enää mitään.

Eräänä kertana olin taas muistelemassa tuota omituista ystävääni lippoineen, pyssyineen, timantteineen, helmineen ja epävakaisine onnenrattaineen. Silloin juuri aukesi ovi ja postimies toi minulle kirjeen. Hätäisesti mursin sen auki ja aloin lukea, sillä olipa päällekirjoitus jo mielestäni niin tutunomaista. Kirjeen sisällys oli seuraava:

»Rakas, ikävällä kaivattu ja unhottumaton ystäväni!

Täällä Amerikassa olen ollut jo pari vuotta puuveitsellä kultaa vuolemassa. Sittenkun teiltä lähdin, ovat elämäni retket olleet seuraavat: Painuin maamme suurimpien vesien luo, joissa ahkerasti koetin lipota helmisimpsukoita. Talvet kirjoittelin asiakirjoja paikkakuntalaisille ja keväimet ammuskelin timanttikurkia. Mutta rakas veli! Olenhan usein vakuuttanut, kuinka epävakainen minun onnenrattaani on. Niin kävi tässäkin. Sillä kun minä rupesin heitä pyytämään, katsoivat kurjet hyväksi ruveta timanttien sijasta nielemään pelkkiä maakiviä, ja helmisimpsukat sukeltivat syvimpiin kuiluihin, niin etten minä saanut kuin tyhjiä kuoria ja mitättömiä ruomuja. Pari vuotta kokoilin minä niitä ahkerasti, ja sitten lähdin tulosteni kanssa asiantuntevien luokse. He väittivät kiven kovaan, etteivät timanttini ole muuta kuin tavallisia kiven jytysiä ja etteivät helmeni ole sukuakaan helmille. He nauroivat minulle vasten silmiä ja milt'eivät pilkanneet minua, ja tuon ivansa seasta vakuuttivat he monikertaan, ettei minun luulluilla aarteillani ole enempää arvoa kuin puupätäkällä. Mikäpä minulla oli muu neuvona, kun viimein ruveta uskomaan heitä, semminkin kun he olivat kaikki niin yksimieliset. Kyllä arvaatte, minkälaiselle mielelle se saattoi minut, kun kahden vuoden työt, ponnistukset ja toiveet taasen raukesivat turhaan kuin tina tuhkaan. En voinut kaukaan aikaan nukkua silmän täyttä, niin kovasti koski se, ja yhä mietin tilaani. Varamme olivat supistuneet puoleen siitä, mitä onni tuppasi minun kouraani siellä sillan luona. Silloin juolahti mieleeni tämä luvattu maa ja varamme riittivät juuri matkarahoiksemme tänne. Esittelin keksintöni vaimolleni, eikä hän ollut yhtään vastaan tänne muuttoamme, sillä kussa minä olen, siellä tahtoo hän myös olla. Päätetty ja tehty, ja me muutimme. Ei ollut hauskaa täälläkään: ei yhtäkään tuttua ihmistä, ei yhtäkään ystävää, vieras kieli, vieras kansa ja vieras maa, ne olivat asioita, jotka saattoivat sydämmeen semmoisen ahdistuksen, että se oli tuskasta pakahtua. Jospa minulla olisi ollut niin paljon varoja, että olisin voinut palata Suomeen takaisin, olisin sen tehnyt jo samalla viikolla, mutta niitäpä ei ollutkaan. Suurella sydämmen surulla täytyi minun alistua mitä halvimpiin ja arvoani alentavimpiin töihin, sillä muutoin olisimme kuolleet nälkään. Sitä myöten olemme kokeneet pitkittää samaa viheliäistä elämää, eikä vielä ole mitään parempaa tiedossa. Jos vaan onni minua vielä niin paljon auttaisi, että saisin sen verran varoja kokoon, tulisin heti joukkoineni takaisin. Tästä kaikesta huomaatte, hyvä ystävä, että onnenratas on täällä ollut minulle epävakaisempi kuin koskaan ennen. Tätä on aina kehuttu onnen ja suurten aatteiden maaksi, mutta jos missään oppi ja kyky vähän maksavat, niin se on juuri täällä. Työtä pitää vaan tehdä rehkiä, jos mieli elää; voi kuinka toisin kuitenkin oli siellä Suomessa asiain huonoimmillaankin ollessa; sinne minä halajan ja ikävöitsen! — Muistakaa onnetonta

Laarilaa.»

Siinä oli vastaus äskeisiin mietteisiini. Nyt tiesin missä Laarila ystäväni oli. Hän oli koettanut koko elämänsä ajan polkea onnensa rattaan astuimia, käsittääksensä vihdoinkin sen pykälän, jota hän luuli onnettaren hänen edessään kieputtavan. Hän oli kokenut kaikkia, mutta ei ollut missään onnistunut, paitsi tuossa pelastustyössä. Hän piti itseänsä aikakauttansa etevämpänä ja sen perustuksen nojalla piti hän ihmisien kiittämättömyyttä kaiken onnettomuutensa syynä. Hellittämättä perusaatteestaan, oli hän mennyt Amerikkaan onneansa etsimään — maahan, jossa onnen ratas on kaikkein oikullisin.

Tuskin oli kolme kuukautta kulunut, kun taasen sain vastaanottaa seuraavaisen kirjeen:

»Rakkaat ystävät!