Täten saan teille lyhyesti ilmoittaa, että rakas mieheni, Henrik Laarila, kuoli eilen tapaturmaisesti. Hän kietoontui ison höyrykoneen rattaisiin, jotka hänet musertivat silmänräpäyksessä murskaksi. En tiedä mitenkä lienee ollut, mutta sanotaan hänen olleen vähä — — — voi, en voi sanoa enempää. Siitä olen vaan varma, että hänessä meni suuri oppi ja kyky, mutta ihmiset eivät tunteneet häntä. Oma tilani on mitä katalin, sillä itseni ja lasteni elatukseksi ei jäänyt maahan putoavaa; jos eivät armeliaat ihmiset auta, on nälkäkuolema edessämme — Jumala meitä armahtakoon!
Maria Laarila.»
Kirjeen luettuani vapisin niinkuin haavanlehti; kirje putosi kädestäni lattialle. Syvä huokaus puhkesi rinnastani ja tuskin sain sanotuksi:
»Todellakin epävakainen onnenratas!»
»Todellakin», sanoi vaimoni värähtävästi.
Niin olen tullut kertomuksessani elämäni nykyiseen aikaan. Monta kovaa on koettu, monta vaivaa nähty, mutta aina on Jumala vienyt eteenpäin. Monta surua on surtu, monta iloa iloittu, mutta voitto on joka kerralla saatu, nimittäin elämän kokemus. Monesti on langettu, mutta monesti noustukin, ja se on opettanut meitä valppaammaksi. Elämänkoulussani on ollut vaimoni rinnallani, tukemassa ja lohduttamassa. Lujalle, kristillissiveelliselle pohjalle perustetulla mielenlaadullaan on hän osannut murheitten aikoina lievennellä ja tasoitella helteen. Muutamat sanovat hänen jo alkavan rypistyä, mutta minun mielestäni on hän verrattoman kaunis. Aamusin nousee hän ani varhain: kun minä nousen ylös, on hän tehnyt pihan jo jälkiä täyteen. Illoin hän panee maata ennen minua, ja nukkuu heti. Minä katselen häntä, kuinka hän nukkuissaan värähtelee ja elehtii, ja sydämmessäni tunnen silloin sanomatonta rakkautta. Usein rukoilen hiljaisuudessa hänelle niin pitkää ikää, että hän saisi painaa minua silmäni viimeisen kerran umpeen.