»Kylläpä siitä pian teeri tulisi, kun antaisin sitä joka poropeukalon rääpiä», sanoi isäntä ja katsoi ovea kohti, joka oli selvä viittaus, että hän soisi minusta pääsevänsä.
Minä lähdin pois yhtä viisaana kuin tullessanikin; mutta viisastuin siellä kumminkin sen verran, etten sanonut: »ei mitään» ja »ymmärsinhän tuota», kun minulta jotain semmoista kysyttiin, jota en minä tietänyt.
Niin huonosti toteentuivat nuot ennustukset, joiden imelässä höyryssä olin mielestäni kohonnut päätäni pitemmäksi. Silloin huomasin mielipahalla, ettei tuo luuloteltu miehuuteni ja viisauteni ollut muuta kuin turha unikuva, joka todellisessa toiminnassa haihtui kuin savu tuuleen. Vaan eteenpäin oli silti haluni pyrkiä yhdellä tahi toisella tavalla, kävipä miten kävi!
Viides luku.
MUITA MUTKIA.
Vaikka olinkin niin paljon arvoani kadottanut, en kuitenkaan kadottanut sitä entisten ystävieni luona. He olivat minulle yhtä ystävälliset, yhtä lempeät kuin ennenkin; sen turvissa voin minä taasen ruveta pyrkimään ihmiseksi ja ennen pitkää unohtui tuo ikävä maantieteen juttu kokonaan.
Eräänä kauniina kesäisenä pyhäiltana olimme taasen Maunon kanssa Tipakkalassa vieraina. Mauno, minä ja Maija olimme jo tulleet siihen ikään, että lasten leikkikalut ja niiden muassa leikitkin, olivat jääneet syrjään ja elämän todellisuus alkoi meille kaikille haamottaa, vaikka kyllä hämärästi, ja samassa suhteessa eneni myös luonnollinen kainoutemmekin. Maija olikin nyt jo täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Hän oli nyt jo kasvanut täyteen pituuteensa, mutta vartalonsa sen mukaista luonnollista vahvistumista hän koki kaikin tavoin estää. Yhä harvemmiksi kävivät röijyjen saumat ylellisestä pinnistyksestä, ja yhä syvemmälle painuivat lujat ja piukalle kiristetyt vyöliinan nauhat.
Meitä pidettiin Maunon kanssa nytkin hyvinä vieraina. Vanhukset puuhasivat meille ruokaa, ja siihen laitettiin mitä parasta talossa löytyi. Samassa touhussa oli Maijakin ja tuota tehdessään käveli hän, että lattia jytisi, ja oli punainen kuin nuotiosta temmattu kekäle. Kun ruoka oli saatu valmiiksi, käskettiin meidät syömään, mutta me emme ottaneet montakaan palaa. Oli mielestämme häpeä syödä niin paljon, että talonväki olisi nähnyt jotain kuluneeksi. Näytimme siis olevamme ikäänkuin semmoisia ihmisiä, jotka syömättä elävät.
Syömästä päästyämme käski Maija meidät kamariinsa. Se oli pesty puhtaaksi kuin sipuli ja lattialle oli ripoteltu riivittyjä tuoreita katajan havuja. Seinärakoihin oli pistelty parhaaltaan kukkivien tuomien ja pihlajain oksia kukkaterttuineen. Akkunoille oli laitettu useampaan astiaan poimituista kukista ja muista kasveista sidotuita kukkavihkoja tyvillänsä vedessä seisomaan; kaikki nuot tekivät huoneeseen kesäisen tuoksun. Huoneen tavarasto osotti asukasten uutteruutta ja siisteyttä. Vuode seisoi yhdessä nurkassa, pulleine höyhenpolstareineen, valkoisine ripsulaita-lakanoineen ja kuvikkaine ryijypeittoineen. Naulat olivat täynnä puhtaita ja avullisia pitovaatteita ja orret notkuivat puhtaiden ja sileiksi kaulattujen paitojen alla. Eipä kummakaan, sillä sanottiinhan Tipakkalaisilla olevan rahojakin tuhansia lainassa ja arvattavasti oli tuon varallisuuden avulla autettu Maijan omaa ahkeruutta vaatetten hankkimisessa.
Lieneekö tuo kaikki vaikuttanut jotain Maunon mieleen, koska hän sitä iloisesti haastellessamme yht'äkkiä sanoi: