Minä en vastannut mitään, mutta sydämeni oli erinomaisen synkkänä.
»Kylläpä minä kuulin mitä sanoit», huusi hän raivossaan ja samassa kihisi kuuma korvapuusti korvissani!
Minä en nyt paennut, enkä ollut tietävinäni mitään koko lyönnistä. Mutta tuokos vasta Piukka-Jaakon vihaksi kävi, sillä hän oli oppinut näkemään aina minut pakenevana ja välttelevänä, kun hän katsoi hyväksi kurittaa minua. Hän raivostui tuosta uhkamielisyydestäni niin, että rupesi kaikin voimin käymään minun päälleni. Minä tietysti kävin torjumaan hänen rynnäköitään. Viimein kävi ottelumme niin ankaraksi, että minä en enään tyytynytkään puolustamiseen, vaan rupesin vuorostani päälle käymään ja nujersin monta kertaa vastustajani alleni, löylyttäen häntä joka kerralla oikein kelpolailla. Mutta vaikka hän jo itsekin huomasi, ettei hän enään voinut koko sotataidollaan minulle niin mitään, ei hän lakannut kumminkaan yrittämästä; sillä tuntuipa hänellä olevan jonkunlainen pelko siitä, että yksi hänen nöyrä alamaisensa, ja kukaties muitakin, luopuu hänen vallan-alaisuudestansa, jos hän nyt vaan menettää tappelun. Kun ei tuosta loppua tullut, kaasin minä Jaakon taaskin alleni, myskytin häntä hyväsesti, enkä laskenut altani ennenkuin hän teki lupaukset, ettei hän enään tule päälle. Ne lupaukset tehtyään, päästin minä hänet ylös. Kaikki nuoret nauroivat Piukka-Jaakon huonoa sota-onnea, mutta hän lähti kovin häpeissään pois. Mennessään hän kuitenkin uhkasi tämän kyllä vielä kerran muistavansa. Mutta tuo uhkaaminen kääntyi peräti toisenlaatuiseksi kuin me olimme sen otaksuneet, sillä kun hän ensikerran tapasi minut, kutsui hän kahden kesken puheillensa, jossa hän innokkaasti esitteli, että tästä eteenpäin tappelisimme aina yhdestä puolen ja tekisimme ikuisen sovinnon. Jälkimmäiseen ehtoon suostuin mielelläni, mutta edellisen hylkäsin inholla.
Tuo tapaus lisäsi sanomattoman paljon rehtevyyttäni ja itsearvoni tuntoa, sillä olinhan pakottanut suurimmasti pelätyn viholliseni pitämään minua yhtä isossa arvossa kuin itseäänkin ja vieläpä kenties pelkäämäänkin minua, jossa tapauksessa hän ei enään tohtisi Maunoakaan sortaa; tuntuipa siltä kuin olisin pudistanut orjankahleet päältäni ja tullut vapaudensankariksi ystävänikin puolesta.
Pian sain nauttia haaveksimiani etuja; usein kuulin muiden toverieni ylistelevän tekoni oikeutta ja urhoutta, ja yleinen rauha rupesi vallitsemaan nuorison keskuudessa, sillä Piukka-Jaakko ei uskaltanut enään kenenkään silmille mennä. — Niin, minua ruvettiin kunnioittamaan urhoollisena, voimakkaana miehenalkuna — aikamiehen ehto.
Ystävässäni, Palkolan Hannossakin, oli tuo onneni käänne vaikuttanut aina suurempaa mieltymystä minuun. — Eräänä iltana esitteli hän minulle, että lähtisin hänen kanssaan Kivisen Heikille. Oikein minä säikähdin tuon kuultuani ja tunnustaa täytyy, että saavuttamani miehen arvo tuntui kovin vähäiseltä sen kutsun rinnalla.
»Minä en lähde, en voi, en kehtaa», änkytin Hannolle vastaukseksi.
»No kaikkia, olethan jo mies ja hän on niin hyvä ja kohtelias kaikille, semmoista miestä ei löydy monta; lähde vaan, minä takaan, että tulet hyvästi vastaanotetuksi ja vieraana pidetyksi ja ettet kadu kauppaasi», puheli hän.
Hannon kehotus kutkutti kovin itserakkauttani ja ajattelin:
»Kukapaties!» — Minä lähdin.
Kun tulimme Kiviselle, oli isäntä jo ovessa vastassamme.