»No, mutta herran tähden! Missä suhteessa minun naimiseni ja sinun miehelään menosi olisivat yhteydessä?» kysyin yhä ollessani hämilläni.
»Etkö tuota ymmärrä? Sinä ottaisit minut ja minä sinut», sanoi Maija rohkeasti; mutta nyt katkesi vyöliinan nauha ja tuo hirmuinen hammasrivi tuli näkyviin, sillä hänen täytyi nyt nauraa, vaikka väkisinkin.
Minun vuoroni tuli nyt punastua, sillä nyt vasta käsitin Maijan tarkoituksen. Minä en ollut osannut aavistaakaan, että Maijan ajussa semmoisia tuumia liikkui, ja nyt käsitin, mistä tuo Maijan vanhempienkin hyvyys minulle vuoti. Jos vaikka olisin halunnutkin, en olisi uskaltanut antaa semmoisen ajatuksen tulla mieleenikään. Sitäpaitsi oli minulla semmoinen kylmä vastenmielisyys Maijaa kohtaan. Kuitenkin olin tuon vastenmielisyyteni huolellisesti salannut, sillä sopihan minun olla ystävä ystävälleni, vaikkei sen enempää.
Minä jouduin kiusaukseen noiden ristiriitaisten tunteitteni ja käsillä olevan asian vuoksi. Rikkautta olisi kyllä tarjona, jota ei kenties toista kertaa enään tarjota, mutta se ei tuntunut miltään, sillä olinpa jo herrastuomarin ja Hannon esimerkeistä huomannut, ettei rikkaus yksistään tee ihmistä onnelliseksi. Enpä oikein tiennyt, miten tuosta pulasta pääsisin Maijaa loukkaamatta.
»Niinkö sanot, Maija? — Se ei sovi, se on mahdoton», sokersin viimein hätäyksissäni.
»Minkätähden ei?»
»Sinä olet rikas, minä köyhä. Mitä sanoisivat ihmiset ja vanhempasi? Rikkaus ja köyhyys eivät tule onnelliseksi, eivät menesty, siis se on aivan mahdoton», koin minä kierrellä.
»Ihmisten puheesta ei meidän tarvitse huolia ja vanhempani kyllä suostuvat, sillä he sanovat sinun olevan viisaan ja kelpo pojan», selitti Maija.
»Minä en voi täällä enempää aikaa olla, sillä sydämeni on kovin täynnä ja mieleni sekaisin», sanoin äkkiä, ojentaen käteni Maijalle hyvästi-jätöksi. Hän tarttui käteeni ja katsoi mykkänä surullisesti silmiini. Maija raukka!
Poismennessäni olivat niin monenlaiset tunteet ja ajatukset sydämessäni, etten tiennyt miten minun asiani oikeastaan olivat. Vuoden ajan oli jo sydämessäni asunut erään pienen ja köyhän talon kuudes sisarus. Me emme olleet sanaakaan toisillemme siitä asiasta puhuneet, mutta kumminkin luulettelin silmäystemme vaihtelosta huomanneeni, että hänen sydämessään on tilaa minulle. Tuon nykyisen pakottavan sieluni häiriön voimasta tuli tuo salainen, kaukainen haave minulle nyt ihka eläväksi ja tuon tunnon ja sisällisen taistelon pakottamana ohjasin suoraan askeleeni Kosken Liisun luokse, ennenkun sitä itsekään huomasin. Minä avasin hänelle sydämeni ja minä en erehtynyt, sillä hänen sydämessään oli jo kauvan valmistettu sija minulle. Me teimme kohta ikuisen liiton ja minä kihlasin hänet elämäni kumppaniksi.