Me aioimme pitää salassa asiamme siksi kun minä palaisin työnansiolta, mutta kun se kerran tuli tiedoksi niin isolle sisarusjoukolle, oli se ennen pitkää tietona ympäri kylää. — Tipakka-Maija sai heti pahan reväisimen, kun sai kuulla tuon uutisen, sillä se oli laillansa selvä vastaus hänen naimapuuhiinsa.
Niinkuin olimme päättäneet, lähdimme Hannon kanssa, reppu selässä, matkalle. Me päätimme mennä erääseen maamme läänin pääkaupunkiin, jossa sanottiin olevan hyvät työpalkat. Voi kuinka ikävältä ja pahalta tuntui ero kotikylästä. Tuntuipa siltä kuin olisin ollut vaan niinkuin pienin hyönteinen tuolla avaralla mierolla. Hanno, joka oli varttuneempi ja paremmin tottunut maailman menoihin, ei tuosta ollut juuri millänsäkään, vaan oli iloinen ja levollinen kuten ainakin.
Kun olimme kahden oudossa maailmassa, tulin yhä enemmän tuntemaan Hannon luonnonlaatua, sillä ulkomaailma ei häirinnyt aatevaihteloamme eikä keskusteluamme tiellä eikä talossa. Hänellä oli suuret aatteet tulevaisuudestansa ja tämä matka tuntui varmasti tuottavan hänelle tuhansia markkoja. Entisestä vahingostaan ei hän huolinut mitään, se tuntui olevan niinkuin sen ollakin piti, mutta Kivisen Heikin konnamaisuutta ei hän voinut unhottaa. Puhelipa hän aristelematta useat kerrat, kuinka hän täältä palattuansa ostaa erään ison, kauniilla paikalla olevan talon, ja kuinka hän laittaa siihen ison ja kauniin puutarhan järveen päin olevalle vierulle.
Kun kävelimme erään talon ohitse, kuulimme kuinka työssä olevat miehet arvostelivat meitä.
»Tuommoiset miehet saattavat aivan helposti tarkastella ihmisien aittoja ja rahavaroja pimeinä aikoina», sanoi ensimmäinen.
»Missähän he ovat viime yönä olleet tarkastuksilla?» sanoi toinen.
»Heidän ei pitäisi antaa mennä, vaan pitäisi ottaa kiinni», neuvoi kolmas.
»Miehet hoi! Onko teille passia?» huusi neljäs jälkeemme.
»Tuhat tulimmaista! Niinkö te kohtelette kunniallisia ihmisiä? Kun minä saan teidät kiinni, niin kyllä minä teille passit näytän ja takaanpa, ettette niitä halua toista kertaa nähdä», ärjyi Hanno ja lähti heitä kohden juoksemaan kiiluvin silmin ja nyrkki pystyssä.
Nähdessään tuon vihastuneen miehen tulevan, pötkivät miehet kaikin pakoon ja Hanno palasi jatkamaan matkaansa. Hänen kunniantuntoaan loukkasi kovin noiden miesten epäkohteliaat lauseet, ja eipä se paljon muuten ollut minullakaan ja minua oikein kummastutti, kun ihmiset saattavat olla niin ilkeitä.