Niin tavoin tulimme kaupunkiin ja rupesimme työhön. Mutta kauvan emme siellä viihtyneet olemaan, sillä tuo kaupungin epäsiveellinen ja työkansaa halveksiva elämä oli meille maanmoukille niin silmään pistävä, että pari päivää siellä oltuamme pötkimme takaisin maalle. Eipä sielläkään tuntuneet kypsät kärpäset suuhun eikä rahat kukkaroon lentelevän. Vihdoin kyllästyimme siihenkin ja Hanno lähti pötkimään kotipuoleen, paljon köyhempänä kuin oli sieltä lähtenyt, sillä matkavarat olivat loppuun kuluneet.
Niin kävi Hannon isojen rikastumisen tuumien, mutta mitä hän huoli siitä enempää kuin muustakaan, sillä hän oli luonnon ja hetkien lapsi.
Minun kunniantuntoni ja häpeämiseni oli niin suuri, etten voinut Hannon kanssa palata kotiin, vaikka olikin vaikea hänestä erota ja jäädä ypöyksin vieraaseen paikkakuntaan, outojen ihmisten keskelle.
Minä rupesin kesämieheksi erääseen taloon, joka oli noin kolmen peninkulman päässä kaupungista. Onneksi oli tuon vanhan talon isäntäväki hyviä ihmisiä, ja ennen pitkää pääsin minä ahkeruudellani ja rehellisyydelläni heidän suosioonsa.
Kun ensimmäisenä iltana panin maata, näin minä unta, että olin olevinani rakkaiden vanhempieni luona. He varoittivat minua, että välttäisin kaikkia semmoisia, jotka saattaisivat turmella ja pahentaa minua ja viedä perikatoon. — Oliko heidän henkensä varaamassa minua, vai olivatko ne opetukset, joita he olivat minulle pitkin elämääni jakaneet, heränneet sielussani nyt, kun olin heitetty niinkuin pisara mereen? Miten lieneekin, mutta suurena tukena ja lohdutuksena olivat nuot unissakin annetut varoitukset minulle.
No mitäpä siinä muuta: tavallisia talontöitä tehtiin läpi vuoden ja niin tuli niityn-aikakin. Kun ruvettiin heinäntekoon, havaitsin minä, että niittyjen laidoilla, saarilla ja niityilläkin kasvaviin paju- ja koivupensaisiin oli sinne tänne sidelty punaisia, sinisiä, viheriäisiä, mustia, valkeita ja kaikenvärisiä lankoja ja rihmanpätkiä tahi muita resunriepaleita; paikoin oli myös solmeiltu Minä pensasten latvoja kummallisiin ja monimutkaisiin solmuihin. Ne rupesivat herättämään minussa huomiota. Ja kun en ymmärtänyt, mitä nuot merkitsevät, aloin kysellä niiden merkitystä.
»Minkätähden puiden vesoja on niityllä sidelty monenvärisillä langoilla ja resuilla?» kysyin minä eräänä ruoka-aikana isännältä.
»Puiden vesoja sidelty! — Onhan vielä jotain muutakin tehty», sanoi isäntä ja katsoa muljautti jokaista erikseen silmiin, ikäänkuin peläten, että joku vaarallinen keskustelu olisi syntymäisillään.
»Niin ja pensasten latvoja on vedelty kummallisiin solmuihin», lisäsin minä.
»Ne ovat tarpeellisia laitoksia ne», sanoi isäntä umpimielisesti.