»Joutavia! Mistä hän ottaisi sudet karjoja syömään, koska ei niitä ole olemassakaan näin metsättömillä mailla ja koska hän luulee sudet karkoittaneensa pois mailta halmeiltakin, kenties aina Viron maalle asti?»
»Kyllä hän sudet saa löytymään vaikka maanraosta, silloin kun hän niitä tarvitsee», arveli isäntä toimessaan.
Kun ma huomasin vastaanväittelemiseni aivan turhaksi, heittäysin hiljaiseksi ja puhe tuosta ihmeitätekevästä susivoudista jäi siihen. Oli jo myös aterian aika loppunut ja lähdettiin niittämään.
Tuo juttu rupesi kuitenkin kangastamaan kummalliselta mielessäni. Tuntuipa siltä, ettei tuo koko susivuodin juttu ole toki tosikaan, ja etteivät he usko sitä itsekään, vaan että he kokivat minua outoa narrata ja kiusata niin perinpohjin kuin vaan voivat. Mutta nuot pensaisin solmetut langat ja resut, kummalliset solmut pensasten latvoissa, sekä isännän totinen selitys asiasta osottivat taas toiselta puolen, että jotain siihen suuntaan oli olemassa. Kummalliselta tuntui silloinkin jo mielestäni, kun täällä näin laajassa piirissä mokoma susivouti menestyi, jonkamoista en ikään enkä missään ollut nähnyt, en kuullut. Kummallisen raskas paino tuntui noita ajatellessani rasittavan sieluani, vaikken voinut vielä silloin itselleni selittää mikä se oli.
Juuri kun olin noita itsekseni miettimässä, tuli meitä kohden pitkin niittyä eräs mies. En häntä tuntenut, vaikka paikkakunnan ihmiset läpeensä tunsin. Hän oli pieni, vanhanpuoleinen mies ja selässä oli hänellä täyteen pakattu vanha ja hyvin kulunut hylkeennahka-laukku; oikeassa kädessään pyöritteli hän pitkävartista piippua. Kun hän tuli niin ulottuviin, että hänen voi selvään erottaa, huomasin heti, että koko väki tunsi tulijan, sillä jokainen heistä otti salakähmäisen, arkamaisen ja kunniaa osottavaisen aseman. Vieras teki kummallisen ja umpikuljuisen tervehdyksen, ja käytti itsensä muutoinkin oudosti ja salaperäisesti.
»Mistä tämä vieras on?» kysyin häneltä, sillä uteliaisuuteni oli noussut korkeimmallensa.
»Oletkos ainoa muukalainen, joka et näitä tiedä?» vastasi tullut päätänsäkään kääntämättä.
»Todellakin olen muukalainen, enkä tunne teitä», vakuutin hänelle.
»Tuuli minulla on tupana, meri peltona, aallot aurana ja metsänpedot palvelijoina», vastasi tuo kummallinen mies.
»Mitä tuo nyt oli?» kysyin.