»Joka ei ymmärrä puolesta sanasta, se ei kokonaisestakaan», sanoi hän, pyörähtäen samassa hyvin ryhdikkäästi ympäri, ja astellen väkiryhmää likemmäksi, joka työstä lakattua oli kerääntynyt yhteen, katsellakseen ja kuunnellakseen tuota kunnianarvoista vierasta. — Luultavasti ei minun uteliaisuuteni ollut salaperäiselle vieraalle mieliksi.
Kun hän oli umpikuljuun puhellut joitakin sanoja jonkun kanssa, lähti hän niittyä myöten kävelemään pois, oudosti silmäillen kahtapuolta mennessään.
»Tuopa nyt vasta kummallinen mies oli!» arvelin toisille vieraan mentyä.
Toviin aikaan ei kukaan vastannut mitään, katselivat vaan vuoroon toisiansa silmiin, vuoroon sitä suuntaa, jota vieras meni.
»Hänhän se olikin susivouti», sanoi isäntä melkein kuiskaamalla, ikäänkuin peläten, että tuo salaisuuksia tietävä ja ihmeitä tekevä mies sen kuulisi, vaikka hän oli jo hyvän matkan päässä.
»Olisitte voineet ennen sen minulle sanoa», arvelin melkein mieliharmissani.
»Mitä hyvää sinulle siitä tiedosta olisi ollut?»
»Olisinpa näyttänyt teille, kuinka vähän tietävä ja voipa susivouti teillä on», vastasin.
»Sen on hyvä niin sanoa, jolla ei ole eläimiä, eikä muutakaan kadottamista», sanoi isäntä ja loi samassa minuun yrmeän ja mahtavan katseen.
Tuo isännän viimeinen lause ja katse selitti paljon minun nykyistä asemaani. Minulle oli usein jo sanottu, että minä olen mies, semmoisena pidin itsekin itseäni ja isännältänikin olin useammasti kuin kerran saanut sen kunniannimen. Minua oli pidetty miehenä, mutta minkälaisena miehenä? Koneena vaan, semmoisena, josta on jotain aineellista hyötyä, mutta aatteellisena ihmisenä, itse toimivana miehenä ei ollut minulla mitään arvoa. — Mitäpä siitä. Vähäväkinen kuin olin, täytyi minun vaieta, mutta kumminkaan ei se voinut poistaa sitä kummastusta, että näin lähellä läänin pääkaupunkia voisi mokoma susivouti menestyä.