Siihen loppui susivoudin juttu.
Mitään erinomaista ei tapahtunut siitä eteenpäin. Minä koin täyttää velvollisuuksiani ja kun isäntä huomasi, että hänen työkoneensa oli hyvässä voimassa, unohtui tuo vähän karsas asia kokonaan. Hän olisi mielellään pitänyt minut vielä toisenkin vuoden, mutta minulla oli niin hirmuinen ikävä kotipuoleen, etten suostunut paikoilleni jäämään millään ehdolla. Koetettiin lisätä palkkaakin, mutta ei sekään auttanut. Minulla oli palkkaa kaksikymmentä ruplaa, jota en ollut vuodenpitkään kuluttanut yhtään kopeekkaa, sillä minä tahdoin mennä rahamiehenä kotiin; häpeähän muutoin olisi ollut, kun kerran kumminkin olin rahan tienestissä. Minä sain Kekrinä kaiken palkkani kerralla käteeni puhtaissa kolikoissa. En ikänä ollut ennen saanut olla niin ison rahasumman omistajana, kun nyt olin, ja voi kuinka nuot kolikot olivat minusta mieluisia. Kun oli tilapäätä, katselin ja ihaelin niitä salaa; tunsinpa silloin että kelpaisi se minullekin tuo ajallinen tavara.
Useaan paikkaan kylässä oli römpän aikana laitettu jos jonkinlaisia rahan onkia, sillä kaikki salakapakoitsijat näyttivät niinkuin kuolleista vironneen, vietelläkseen palkollisilta pois näiden hiellä ja väellä ansaitsemat rahat, ja moni raukka menettikin niissä parissa vuorokaudessa kaiken vuosipalkkansa. Minuakin koeteltiin viekotella niihin ja minulle ilmestyi nyt senkin seitsemän tuttua ja ystävää, kaikilla oli jotakin ansiota ja tehtyä, hyväätyötä minua kohtaan, joita minun olisi nyt pitänyt palkita runsailla ryypyillä, tahi muilla suunavauksilla. Mutta kun minä en tuntenut olevani heille missään kiitollisuudenvelassa, enkä sen vuoksi ruvennut heidän janoisia kurkkujansa liottamaan, tuli toinen ääni kelloon ja he rupesivat minua haukkumaan ja herjaamaan kaikella lailla ja tuo iso ystävyys oli loppunut siihen paikkaan! Jopa asia meni niinkin kauvas, että he miettivät antaa minua miehissä selkään, mutta kun minä älysin heidän hankkeensa, kalpin minä sääriini ja heitin koko suu-ystävät pitkille nokin ja kuivin suin. Olin hyvin mielissäni, kun voitin kiusauksen.
Olipas kylässä iso taskukellojen kauppias ja vaihtaja, jota kutsuttiin Kello- eli Helu-Pekaksi. Hän oli lyhyenjäntevä, punakka mies. Hänen kaikista lakkareistaan roikkui parvittain kellojen peräsimiä ja hänen rintansa ylitse juoksi ristiin rastiin kellojen kaularihmoja niin paljon, ettei luultavasti mikään Keisarin käskynhaltia ole niin paljon kerralla nauhoja pitänyt. Noista kaikista hänen nimensäkin. Hänen ei nähty koskaan nauravan, ja pyhäaikoina ei hänellä ollut muuta työtä, kuin hiipiä miesjoukosta miesjoukkoon, hakemaan kellon ostajaa tahi vaihtajaa. — Nyt oli hän varsin ahkerana.
»Eikö poika osta kelloa?» kysäisi hän, seisahtuen minunkin eteeni.
»En», vastasin minä lyhyesti ja jäykästi.
»Minulla olisi erinomaisen hyviä ja halpoja kelloja», sanoi hän, vetäisten samassa lakkaristaan esille erään kellon.
»Onko tuo paras kelloistanne?»
»On, paras se on.»
»Mitä sorttia se on?»