»Engliska, parasta sorttia engliska.»
Engliska! ajattelin minä. Engliska-kelloahan ei ole kun harvoilla, parhailla miehillä, ja minä olen meidän lukkarinkin monasti kuullut ylpeilevän engliska-kellollansa; mitähän jos minäkin ostaisin semmoisen, varsinkin kun sen nyt saisin helpolla? Ja minun rupesi tekemään sitä mieleni.
»Paljonko te siitä tahtoisitte?» kysyin minä sitten.
»Minä myön tämän aivan halvasta hinnasta, kalun hyvyyteen katsoen, mutta mennään vähän syrjään, etteivät muut kuule kauppaamme, sillä minä en saisi silmiäni auki, kun he saisivat tietää kuinka helpolla tämän myön», sanoi Kello-Pekka kuiskien ja katsoi vinoilla silmillänsä viekkaasti ympärillensä.
Kaksinkertaisesti mieheltä tunnuin nyt mielestäni, kun niin ylevä mies minua noin ystävällisesti kohteli ja me vetäydyimme huoneitten taa kellonkauppaa tekemään.
»Paljonko te tuosta vaaditte?» toistin minä siellä kysymykseni.
»Olisin minä tällä jo muilta saanut viisitoista ruplaa, mutta sinulle myön minä tämän kahdestatoista ja puolesta ruplasta.»
»Ettekö myö tuota kymmeneen ruplaan?»
»En. En voi niin paljoa ottaa häviötä päälleni.»
»Mutta minä en otakaan sitten koko kelloa», sanoin minä ja aloin kävellä pois. Minäkin olin mielestäni viisas ostaja ja arvasin tinkiä; kuinkas muutoin?