Maunon sairaus ja kuolema olivat niin lannistaneet mammonan ja oma-rakkauteni, etten koko aikana edes muistanutkaan kelloani, jonka nojalla olin mielestäni niin paljon kohottanut arvoani; se riippui seinällä koko ajan virittämättä ja käymätönnä. Nyt otin sen esille, vedin ja panin arviolta niin oikeaan, kuin mahdollista oli. Sitten lähdin astelemaan morsiameni luokse.
Aina muistan sen hetken, jolloin hänet taas kohtasin. Voi, kuinka avosydämisesti, luottavasti, vilpittömästi ja rakkaasti hän otti minut vastaan, minut, ylönkatsotun, köyhän olennon, jolla ei ollut edes kattoa tarjota hänen päänsä päälle! Silloin rupesin ensikerran himmeästi aavistamaan, mikä ääretön aarre ihmisellä on rakastavassa ja vilpittömässä elämänkumppanissa.
Hän kyseli tarkkaan minun elämäni vaiheet poissaoloni ajalta, ja minä kerroin vilpittömästi hänelle kaikki tapaukset. Hän hyväksyi käytökseni, vieraassa paikkakunnassa ollessani. Siitä sain minä hyvän tilan esitellä hänelle sillä matkalla ansaitsemani omaisuuteni; erinomattain näytin kelloni hänelle suurella pontevuudella.
»Sinusta tulee säästävä mies, sen näen selvästi, mutta tuo kello olisi saanut olla ostamatta», sanoi hän vakavasti.
»No, mutta herran tähden! Viidentoista ruplan kello kymmenellä ruplalla», änkytin minä vastaukseksi hämilläni.
»Jospa vielä niinkin olisi, puhdas raha kumminkin on aina edullisempi taloutta alkaissamme; ilman sitä ei meillä ole varoja panna mihinkään korukaluun, olipa se vielä kuinka helppo tahansa», sanoi hän.
Tuo muistutus tuntui niin oikealta, ettei minulla ollut ainoatakaan sanaa puolustuksekseni, vaan loin häpeällä silmäni maahan. Minä huomasin, että hänellä jo oli huoli toimeentulostamme, jota minä en ollut vähääkään ajatellut.
Kun hän huomasi minun joutuneen alakuloiseksi, sanoi hän: »Älä tuota nyt sentähden murehdi, saattaahan kellolla sen hinnan saada; minä vaan sanoin miten minun mielestäni paras olisi; annetaan sen asian olla sinänsä.»
Voi kuinka hyvältä tuntui tuo hänen viimeinen lauseensa, kun huomasin, että hän voi minulle anteeksi antaa erhetykseni, vaikken minä tuota asiaa todesta erhetyksenä pitänyt, päinvastoin vaan hyödyllisenä kauppa-asiana. Minä en ollut oppinut saamaan anteeksi, en olevia enkä olemattomia erhetyksiä, pilkkaa ja naurua vaan, ja sentähden tuntui niin hyvältä tuon mielestäni luullun erhetykseni anteeksi antaminen. Kaikesta tuosta ilostuin minä ja tulin entiselleni.
Hupaiset olivat ne hetket, jotka yhdessä olimme ja avosydämisesti ilmoitimme toisillemme sydäntemme tunteet. Kumpainenkin löysi toisessaan jotakin niin jaloa, pyhää ja viehättävää, ettemme olisi onnellisuuttamme vaihettaneet koko maailman kunniaan ja rikkauteen, ja me vahvistimme rakkauden liittomme rakkauden ja uskollisuuden lupauksilla.