Iloisella ja toivorikkaalla sydämellä läksin hänen tyköänsä kylään, jossa minun toimintani parhaasta päästä oli.
Oli pyhäpäivä. Ohjasin kulkuni erääseen taloon, jossa useinkin oli pyhäilloin paljon väkeä koolla. Ennen sisään menemistäni otin kelloni esille, tarkastelin sitä oliko se oikeassa, kuuntelin käypikö se, hieroin sen periä, että ne paremmin kiiltäisivät, pistin sen sitten lakkariini ja laitin perät näkösälle roikkumaan. Sitten astuin hyvin pönäkkänä tupaan.
Niinkuin olin toivonut, oli tuvassa paljon ihmisiä. Muiden mukana oli siellä kylän kelloseppä, jota kylän kesken sanottiin: »Rämppä-Mikoksi». Hän oli oivallinen kellojen tuntija, niin ainakin sanottiin. Hänen hallussaan oli koko pitäjään seinä- ja lakkarikellojen korjaaminen, jonka tähden hänen huoneessaan ei näkynyt eikä kuulunut muuta kuin kellojen tikittämistä ja nakuttamista ja epäsäännöllistä lyömisen pärinää. Niiden seassa hän rapasi ja kynsi päiväkaudet, näkemättä ja kuulematta mitään muuta, alahuuli lerpallaan ja nokkaansa tuhisten. Hän oli niin perehtynyt kellomaailmassa, ettei hän nähnyt sitä kelloa kenenkään seinällä eikä lakkarissa, jota ei hän tahtonut tirkistellä, tarkastella ja arvostella. Kuinka paljon hänen käsissään kellot lienevät paranneet, sen ties mikä. Semmoinen oli se mies, joka minut ensiksi huomasi ja olinpa oikein mielissäni kun niin kävi; sillä tulihan nyt kelloni ikäänkuin kruunatuksi.
»Onko Sakeuksellakin kello», sanoi hän, astellen minun luokseni ja ojentaen jo kätensä vastaanottaakseen kelloani, »minkälainen kello sinulla on?»
»Parhaan sortin engliska tämä on», sanoin minä ja vedin samassa kelloni esille, tehden itseni hyvin ryhdikkään ja arvokkaan näköiseksi, mielessäni iloiten, kun kello teki heti niin hyvän vaikutuksen.
Rämppä-Mikko otti kellon, avasi sen juhlallisesti suurella arvokkaisuudella ja katsoa tirkisteli sen sisään. Minä katsoin häntä kasvoihin ja näin, kuinka hänen huulensa putosi lerpalleen.
»Parasta sorttiako engliska, vai?» sanoi hän, kääntämättä päätään ja silmiään pois kellosta.
»Niin», sanoin minä arasti, sillä eipä tuo huulen lerpahtaminen ja kysymyksensä ennustanut mielestäni mitään hyvää ja kummallinen pelko alkoi väkisinkin valloittaa mieleni.
»Tämä on kaikkea muuta, mutta ei engliska», sanoi hän ja katsoi minua tuimasti silmiin.
»No mutta herran tähden! Mikä se sitten on?» sokersin minä kauheassa hämmästyksessäni.