»Saksalainen.»
»Saksalainenko, kuinka?»
»Niin, ja huonointa sorttia sekin.»
»Huonointa sorttia saksalainen, niinkö?»
»Aivan niin ja tämä ei ole eheäkään.»
»Eheäkään — no mutta käveleehän se.»
»Kyllä se sen vuoksi voipi kävellä, mutta tässä ei ole tauluntolppia, ei rukkausta eikä kultausta enempää kuin tuohivirsussa; lerkku on tinalla juotettu, ja kivi on kruunusta poissa. Tämä on erittäin vanha ja raadeltu kello», luetteli tuo kaikkitietävä kelloseppä; tuntuipa siltä kuin se olisi ollut oma syntirekisterini.
»Paljonko sinä olet tästä maksanut?» kysyi hän sitten minulta, sillä minulla ei ollut mitään sanomista kelloni rikosluetteloon.
»Kymmenen ruplaa», sanoin minä häpeissäni.
»Kymmenen ruplaa! Ha — ha — ha — haa! Kolme ruplaa on jo liiaksi koko rämpälle», sanoi hän sitten ja ojensi samassa minulle kellon takaisin.