»Kymmenen ruplaa vanhasta saksalais-resusta! Eipä ole paljon miehellä päässä pidettävää!» rähähti koko joukko nauramaan yhteen ääneen.
Sitten rupesi Rämppä-Mikko juhlallisesti minulle juurta jaksain selittämään, mikä väli on engliskalla ja saksalaisella, ja siinä täytyi minun seisoa kovassa koulussa, sillä pilkkahymy oli kaikkialla ympärilläni. Nyt kyllä tiesin mikä väli niillä oli ja mikä minun kelloni oli, mutta liian kallis oli tuo oppi sekä kunnialleni että kukkarolleni.
En voinut kauvemmin siinä viipyä, sillä kova häpeä ja hämmennys minun käsitti. Tuo arvoni kohoaminen kelloni kautta, josta niin usein olin mielikuvituksissani pöyhistellyt, raukesi yhdellä iskulla kuin tuhka tuuleen ja häpeä oli vaan tullut sijaan.
Tuo tapaus koski minuun muutoinkin kovin kovasti. Pelko siitäkin, että morsiameni asian kuultuansa hylkää minut, saatti joka luunsolmuni vapisemaan. Nyt vasta huomasin todellisesti, kuinka oikeassa hän kuitenkin oli, arvellessaan epäedulliseksi koko kellon kauppaa. Tuon hädän ja pelon pakottamana palasin heti takaisin kertomaan hänelle miten asiat oikeastaan olivat, kävipä sitten miten kävi.
»No, miksi sinä niin pian tulit takaisin?» kysyi hän naurusuulla, kun tulin hänen luokseen.
»Voi, ei tämä kello olekaan engliska kello», sanoin tokaisin hänelle.
»Mistä sen tiedon olet nyt saanut?»
»Rämppä-Mikko niin vakuutti. Hän sanoi tämän olevan rikkeimen saksalaisen ja korkeintaan kolmen ruplan arvoisen», tunnustin hänelle avosydämisesti ja pelollani.
»Jotain semmoista minä aavistinkin; sinä olet antanut itsesi pettää.»
»Kuka tuota olisi uskonut, kun minulle niin moneen kertaan vakuutettiin sen kelvollisuus ja arvo», koin minä änkyttää.