Nyt tulivat meille toisenlaiset puuhat, sillä astuihan tosi-elämä myös eteemme, ikäänkuin jonkun himeän esiripun takaa. Se toi tullessaan yhä uusia kutsumisia ja velvollisuuksia. Elämän tarvetten monilukuinen ja kirjava sarja, jos kohta niukempikin, oli joka-aikaisena kuvastimena silmiemme edessä ja niiden kehittämiseen ryhdyimme ilman pelotta ja varmalla toivolla, ja niin mentiin päivästä toiseen.
Palkolan Hannolla oli vielä vähän maanhintaa jäljellä. Näyttipä siltä kuin tuo peritty omaisuus olisi hänellä alituisena kiusauksen, turmeluksen ja synnin syynä. Tuolla viimeisellä omaisuudellansa osti hän yhtätoista korttelia korkean oriin, vastoin minun ja muiden kieltoa, vaikkei hänellä ollut maata senkään vertaa, että olisi jäärällekään saanut heiniä. Sillä hän sitten hoijasi ja ajoi markkinoilta markkinoille ja kaupungista kaupunkiin, syöttäen sille mitä irti sai. Hänelle oli sitä ostaessa uskoteltu, että orhin veli on keisarin tallissa, keisarin ajo- ja lempi-hevosena, ja siitä oli Hanno hyvin ylpeä.
Jokainen ymmärtävä ihminen älysi miten siinä oli käypä ja kehotti häntä oriinsa aikanansa myömään. Mutta Hanno ei ottanut niitä korviinsakaan; hän toivoi vaan sen avulla kauheasti rikastuvansa kilpa-juoksuissa vetoja voittamalla — miksei semmoisella, jonka veli oli keisarin tallissa. Kahdesti hän ajoi sillä kilpaa veikan päältä, mutta kummassakin hän menetti, toisessa viisikolmatta ruplaa ja toisessa kaksikymmentä.
Kuten oli arveltu, niin kävikin. Ei ollut kulunut vielä täyteen puoltatoistakaan vuotta, ennenkuin ori oli syönyt Hannon varat, niin ettei hänellä ollut maahan putoavaa. Siitä seurasi aivan pian, että ori laihtui laihaksi kuin kaakinpuu ja Hannon täytyi se myödä melkein nahan hinnasta.
Niin oli hänen rikastumisen yrityksensä taas rauvennut yhteen tyhjään kuin tiasen laulu. Hänellä ei ollut enään enempää omaisuutta kuin taivaan linnulla, mutta hän ei vaan surrut. En ikänä ole huolettomampaa luonnetta nähnyt. Kävipä miten kävi, se oli hänestä ihan luonnollinen asia, jonka piti niin käydäkin, huonosti tai hyvästi, yhtä kaikki.
Hannon vaimokin oli jo niin perehtynyt noihin alinomaisiin tappioihin ja tavaran menetyksiin, ettei hänkään ollut niistä juuri millänsäkään. Hän oli saanut semmoisen luottamuksen Hannoon, että tuskinpa hän olisi vaihtanut elämäänsä minkäänlaiseen muuhun; olipa niinkuin heidän luonteensa olisivat sulaneet yhdeksi luonteeksi.
Hanno olikin vaimollensa hyvin hellä ja hyvä; siinä vaimolle oli kylläksi, olipa muut asiat miten hyvänsä, semminkin kun Hanno oli jo aikoja sitten laannut ryyppimästä.
Vaikka Hanno olikin tuommoinen hutuli, ei hän koskaan joutunut, asiain pahimmillaankaan ollessa, semmoiseen pulaan, ettei hän voinut vaimolleen ja lapsilleen toimittaa riittävää toimeentuloa. Tuosta kaikesta seurasi se, ettei vaimo ottanut korviinsakaan niitä juoruämmäin itkunsekaisia parjauksia, joita he kokivat hänelle kantaa, kuinka muka hänellä on kelvoton mies.
»Hanno on minun mieheni, ja kun me keskenämme sovimme, niin mitäpä teillä on meidän kanssamme tekemistä?» sanoi hän tavallisesti juoruämmille, ja se auttoikin.
Kun noin oli loppunut kaikki, ryhtyi Hanno innolla kovaan työhön ja se kävikin laatuun noilla karhun voimilla, joita hänen leveissä hartioissaan ja vahvoissa jäntereissään piili.