Niin, toisen huoneen nurkassa on vastahakoinen ihmisen olla. Sentähden rupesimme mekin kaikin voimin puuhaamaan mökkiä itsellemme kylän takalistolle. Hanno oli niin perehtynyt meihin, että hän katsoi hyväksi rakentaa myös mökkinsä aivan likelle meitä; sillä tavoin tulimme Tipakkalan likimmäisiksi naapureiksi.
Pian olivat kumminkin meidän mökkimme valmiit ja niin mentiin niihin asumaan. Ei parempaa naapuria saata koskaan olla kuin Hanno perheineen. Niin kauvan kun kummallakin jotain oli, ei ollut puutetta toisella tai toisella perheellä; kävipä usein niinkin, että ainoa leipä pantiin kahtia.
Tulipa kerran kova katovuosi ja Hanno tuli niin kovaan hätään perheensä kanssa, ettei hänellä ollut mitään antamista nälkäisen perheensä suuhun, eikä meilläkään ollut varaa heitä auttaa; olipa työtä omassakin toimeentulossamme, vaikkei meillä isoa joukkoa ollut. Mutta Hanno ei joutunut nytkään pahaan hätään; hänen itsearvonsa tunto nousi vaan korkeimmalleen.
Minä satuin juuri silloin menemään Hannolle.
»Ruoka on loppunut perheeltäni; anna sinä heille niin kauvan, kuin sinulla piisaa, kyllä minä jo viikon päästä maksan», sanoi hän minulle. Sitten löi hän nyrkillään mökin seinään, niin että mökki tärisi ja samassa hän huudahti kovalla äänellä: »Köyhyys, köyhyys!» ikäänkuin olisi tahtonut kurittaa tuota suomatonta ja ahnasta vierasta. Samassa hän otti kuokan ja lähti toiseen pitäjääseen, jossa hän oli kuullut olevan kuokkatyötä.
Ei kulunut paljon aikaa, ennenkuin Hanno jo lähetti kymmenen ruplaa vaimollensa ja silloin oli puute poissa. Niin paljon oli hän viikossa ehtinyt ansaita, vaikkei suinkaan palkat olleet suuret.
Kun talvi tuli, jolloin muut makasivat nälillään ja työttöminä, rupesi Hanno tekemään kyynärämittoja, jotka hän kiillotti hyvin kauniiksi, ja niitä teki hän matkahäkittäin; eipä olisi luullut niiden paljouden mihinkään mahtuvan, sillä tuntui siltä kuin koko maailma olisi ollut kyynärämitoilla mitattava. Niitä hän sitten veteli ympäri maakuntia ja kaupungeita. Ja vaikkei hän paljon kappaleella saanut, möi hän niitä kuitenkin niin paljon, että hän keräsi niillä melkoiset summat ja — köyhyys oli taas kaukana.
»Eikö totta, että minulla on hyvä mies?» kysyi Hannon Liisa silloin meiltä ja me myönsimme sen sydämestämme.
Kymmenes luku.