»No, emme me sinua siihen pakotakaan, koska sinulla on niin arka omatunto», sanoivat he akalle.
Sitten he kyselivät vaimolta tarkkaan, mitä ihmisiä hän on, onko hänellä lapsia ja onko hän rikas vai köyhä. Kun vaimo oli heille selittänyt olevansa monen lapsen äiti ja köyhä vaimo, antoi yksi miehistä hänelle viisitoista ruplaa rahaa.
»Mutta ihmiset tietysti oudoksuvat, kun näkevät minulla näin paljon rahaa ja kysyvät, mistä olen tämän saanut; miten minä vastaan heille?» sanoi vaimo, samassa kiitellen hyväntekijöitään.
»Sano siinä tapauksessa heille: tämän rahan antoivat minulle ne miehet, jotka rikkailta ottavat ja köyhille antavat», sanoi mies, ja sitten he päästivät hänet menemään.
Vaimo ei pyhässä yksinkertaisuudessaan ymmärtänyt tuota suoraa viittausta uusien tuttaviensa ammatista, mutta kun hän kylässä selitti, mitä hänelle taipaleella tapahtui, keksittiin kohta, että he ovat olleet nuot mainiot Vintturin veljekset.
Semmoisia vieraita ne olivat, jotka nyt tahtoivat tehdä tuttavuutta meidänkin pitäjään kanssa.
Oli erään järven rannalla vankka talo. Siinä oli monta nainutta veljestä ja itse kullakin oli erityiset, mahdottomat vaatekasat, joita he olivat toisiensa kilvalla aikojen kuluessa koonneet, niinkuin kansalla vanhuudesta on tapana ollut. Heillä oli kullakin erityiset vaateaitat, joiden orret notkuivat niiden päälle asettujen vaatetten painosta. Paitsi sitä, oli vielä kunkin aitassa iso kirstu, jossa säilytettiin kalleimmat kappaleet, hopeakalut ja silkit, sillä ajan mahti oli semmoinen, että varakkaat perheet halusivat niitä omakseen saada; mainitun talon perheilläkin oli niitä melkoinen joukko.
Kun talon väki heräsi eräänä syysaamuna, käsitti heidät hirmuinen hämmästys. Aittojen ovet olivat kaikki seposten selällään, arkut ulkona syrjäpielissä pirstaleina, halvimmat vaatteet siristeltynä sikin sokin ja kaikki parhaat vaatteet sekä kalleudet kadonneet. Monen vuoden ahkeruuden, hyörinöiden ja pyrintöjen tulokset olivat yhdellä iskulla kadonneet kuin tuhka tuuleen.
Eipä siis kummakaan, jos asianomaiset, hikensä ja vaivojensa hedelmät kadotettuansa, joutuivat hämille, eivätkä tienneet mitä oikeastaan tehdä ja ajatella. Yksi perheen vaimokin, juostuansa aittaan ja nähtyänsä kaikki menneeksi, huudahti levitetyin käsin ja hajalla hapsin: »On viety tuhannenkin paitaa, mutta on niitä vielä jäänytkin!»
Kun oli toinnuttu suurimmasta hämmästyksestä, ruvettiin iskemään varasten jälkiä. Pian huomattiin heidän menneen järvelle päin, sillä halvimpia vaatemyttyjä olivat he heittäneet tien viereen, luultavasti sen vuoksi, kun eivät jaksaneet niitä kantaa. Rannalle tultua huomattiin erään venheen olevan poissa; se löydettiin toiselta puolen järveä ja sen teljoon oli kirjoitettu: »Erkki Tuomen ei pidä pahastua, kyllä me palatessamme maksamme. — Vintturit.»