Niin sai Hanno kunniamerkin ja Maija rahat, mutta Maija sanoi: »Saku ne paremmin on ansainnut kuin minä, ja hän ne paremmin tarvitseekin. Minä panen ne pankkiin kasvamaan hänelle vanhanpäivän varaksi, sillä niin kauvan kuin hän apua tarvitsee nuoruudessaan, saapi hän sitä minulta.»
Mitä Maija sanoi, pitikin hän uskollisesti.
Yhdestoista luku.
UUSIA TUTTAVIA.
Se oli se vanha hyvä aika, jolloin ei tietty mitään mistään kirjallisuudesta, ei mistään velvollisuuksista eikä oikeuksista. Annettiin vaan kun anottiin, otettiin jos annettiin, toteltiin kun käskettiin, kuunneltiin kun toruttiin, vavistiin kun uhattiin, kärsittiin kun kolhittiin ja suurilla kulungeilla suomennutettiin ruotsiksi saadut asiakirjat; kerrassaan: oltiin niinkuin pidettiin. Semmoista se oli vanha hyvä aika. Tosi kyllä, että ihmisien sydämissä syvällä asui jonkunmoinen salainen, surumielinen tunne omasta olemisestaan sekä asiain oikeasta olemisesta, mutta mikä tuo tunne oikeastaan oli, sitä ei tietty; se kaipasi selitystä, tarvitsi kirkastamista.
Se oli kuitenkin aika, jolloin suomalaisia sanomalehtiä ja muuta kirjallisuutta alkoi ilmestyä, ensin niukemmalta, sitten viljemmalta ja ne hehkuivat niin lämmintä rakkautta kansaa kohtaan. Pian ilmestyi paljon ihmisiä, jotka tuossa uudessa valonkoitossa luulivat löytävänsä selitystä hämärille tunteillensa ja he rupesivat oikein ahmimalla niitä sekä lukemaan, että myöskin tutkimaan. Pidettiinpä tuota ilmiötä oikein ihmeenä ja kirjoituksia pidettiin niin viisaina ja valaisevina, että niissä oleville perustus-sanoille ja lauseille annettiin lukeissa omituinen, ponteva korko, joten lukeminen sai ikäänkuin mieleen ja päähän iskevän voiman. Sen valossa rupesi kansa vähitellen tuntemaan, että hekin ovat ihmisiä.
Kului aikoja vähäisen. Minäkin vartuin niin paljon, että rupesin sanomalehtiin kirjoittelemaan. Ensimmäinen kirjoitukseni oli: mihinkä ovat joutuneet tilatut sanomalehteni, joita en välisti saanut pariin kuukauteen. Eräänkin kerran löysin niitä toisesta pitäjäästä ison pakan, jotka olivat sinne joutuneet sen vuoksi, kun niihin ei oltu kirjoitettu paikkakunnan nimeä; samasta syystä ei niitä voitu sieltäkään lähettää oikeaan paikkaansa.
Mutta voi herranen aika! siitäkös minä apemarjat sain. Arvoisa postimestari sydäntyi tuosta niin, etten minä ollut ainoastaan yksi roisto, konna, rakkari, lurjus, kanalja ja tyhmeliini; tuommoisia kunnianimiä tuiskui päälleni kuin rakeita myrskyssä siinä pitkässä kirjoituksessa, jonka hän samassa sanomalehdessä viskasi silmilleni. Se oli herra postimestarin mielestä hirmuinen rikos, kun minä, joka olin vaan talonpoika, rohkenin tulla muistuttamaan häntä velvollisuuksiensa täyttämisestä.
Tuo pani minun miettimään että jos antaa asian olla semmoisenaan, niin asia ei parane vähintäkään ja kuitenkin oli minulla halu lukea kaikki tilatut sanomalehteni. Vihdoin tulin minä siihen päätökseen, että paras on vastata tuohon herra postimestarin kirjoitettuun parjaukseen. Minä kokoilin kaikki todistuskappaleet ja sitovat syyt hänen leväperäisyyteensä virkansa toimissa ja niiden nojalla kirjoitin minä vastauksen ja lähetin sen sanomalehden toimitukselle, joka sen kohta julkaisi.
Sepä viimein auttoi kun auttoikin. Sanomalehdet rupesivat tulemaan säännöllisesti, mutta ensimmältä osoitti postimestari siten äkäänsä, että hän kauvan aikaa kirjoitti musteella ympäri sanomalehtien reunoja suurilla latinaisilla kirjaimilla sekä minun että paikkakuntani nimet, mutta mitäpä siitä, tulivathan ne kuitenkin. Muutoin ei ollut postimestarilla enään mitään sanomista julkisuudessa ja kiista raukesi siihen.