Puheemme seasta kuulin vaimojen keskusteluista vain vähäisen.
»Miksikä Laarila pitää viheriäistä pantaa lakissaan?» kuulin vaimoni kysyvän.
»Semmoisiahan ne pitävät kaikki parhaat maanviljelyskoulun läpi käyneet, ja siitähän ei ole pitkä matka punaiseen pantaankaan; nimismiehillähän on punainen panta lakissa, näette», selitti Laarilan vaimo nauraen, samassa pukaten vaimoani köykistetyllä kalvosellaan.
Kun olimme kylläksemme haastelleet sitä ja tätä, lähtivät vieraat pois.
Minä en ollut voida laata kummastelemasta tuota omituista ilmiötä. Maanviljelyskoulut olivat todellakin laitetut sitä varten, että maanviljelys niiden kautta vaurastuisi. Mutta Laarila uneksi nimismiehen, kruununvoudin, tullipäällikön ja tiesi mitä kaikkia virkoja; kukapaties viimeiseltä kuvernöörin virkaa!
Monta aikaa ei viipynytkään, ennenkuin Laarila oli kiluineen kaluineen, vaimoineen päivineen meidän pitäjäässä asumassa.
Nimismiehen piiri jaettiin todellakin kahtia, sillä kauvan oli jo tuo lavea piiri tuntunut hankalalta. Laarila haki sitä virkaa, vaan ei saanut niinkuin arvattavakin oli. Hän oli pyytänyt kirkkoherraakin puoltamaan itseänsä, mutta kirkkoherra ei siihen ryhtynyt.
»Kaikkia tuo Laarilakin haaveksii — nimismieheksi! Mitä hän on oppinut? Ei mitään muuta kuin että osaa syödä talonpoikaista ruokaa herrasaseilla», sanoi kirkkoherra sen johdosta jollekin.
Tuon oli Laarila saanut kuulla joltakin kielten kantajalta ja siitä vihastui hän kovin; pitipä hän tuon uuden onnettomuutensa suorastaan kirkkoherran syynä.
Joku aika tuon tapauksen jälkeen satuin minä menemään Laarilan majapaikkaan, joka oli muutamasta talosta vuokrattu kamari. Syvin alakuloisuus oli heti nähtävänä Laarilassa ja hänen vaimossaan. Synkkinä istuivat he, eikä heillä ollut suuhun tulevaa sanaa kuivan tervehdyksen jälkeen. Minä en tiennyt mitään heidän vastoinkäymisestään, sentähden minua kummastutti heidän käytöksensä.