»Mistä asiasta?»
»Kun hän saapi nähdä minun kirjoitukseni — tuota —.»
»Asianko suhteen?»
»Eikä vaan kirjoituksen.»
»Mitä sillä tarkoitatte? En ymmärrä.»
»Kun hän saa nähdä kirjoitukseni, niin virka tuota — nimismiehen — ymmärrättekö? —»
»Siihen en voi sanoa mitään», sanoin hämilläni.
»Onhan Laarilalla suuri kyky, ja kun kuvernööri huomaa, kuinka oppinut hän on, niin hän varmaankin antaa jonkun viran, vaikkapa vaan ensialuksi nimismiehen viran — ymmärrättehän?» sanoi hänen vaimonsa.
»Ymmärrän, ymmärrän», koin minä hämilläni sanoa.
Tämä kirjoitustyö häntä oikein miellytti. Jos joku tuli häneltä jotakin kysymään, tai jotakin hänellä kirjoituttamaan, silloin hän oli oikeassa elementissään. Viheriäpantainen lakki oli vähän kallellaan hyvin sileäksi kammatussa päässä, jota hän tavan takaa hiljaa koetteli, olivatko hivukset laillisessa voimassa. Ruumis hyvin ryhdikkäässä asemassa ja toinen käsi puuskassa, seisoi hän hajasäärin ja joko luki kirjoitettua kirjaansa tahi antoi suullisia selityksiä, toisella kädellään viipottaen tai tahtia lyöden, ikäänkuin iskeäkseen kiinni joka sanan ja suuren oppinsa kuulijain mieleen; olipa silloin kateissa tuo ainainen »tuotakin», jonka niin usein tapaamme hänen keskusteluissansa.